Blogitekstit osallisuudesta

Toukokuun blogiteksti: Amir Abdelamir – Koululaitokselle isommat hartiat vastaamaan moninaisiin haasteisiin osallisuuden parissa

Ihmisen perustarpeisiin kuuluu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja, että on osa suurempaa yhteisöä. Kuuluminen yhteisöön ja siinä toimiminen kulkee usein käsi kädessä kuulluksi tulemisen kanssa. Yksilö pääsee toimimaan ryhmässä, jossa tämä vuorovaikuttaa vertaistensa kanssa, yksilö pääsee kohtaamaan erilaisuutta, mutta myös samoja arvoja jakavia ihmisiä. Yksilö pääsee toimimaan aktiivisesti itselleen merkityksellisten asioiden parissa ja häntä myös tuetaan toiminnassa. Yksilö pääsee vaikuttamaan, niin omiin mahdollisuuksiin muovata omaa ympäristöä kuin muiden kanssa jaettavaa yhteiskuntaa.

Näin itse nykyään aktiivisena kansalaisena itseään pitävänä kiintiöpakolaistaustan omaavana korkeakouluopiskelijana näen yhden osallisuuden osa-alueen. Pohdin pitkään mistä lähtisin käsitettä purkamaan ja huomasin hyvin nopeasti itseni muistelemassa sellaisia ajanjaksoja elämässäni, jolloin en kokenut olevani osa yhteiskuntaa. Uskon että moni samankaltaisella taustalla kuin minulla on, kykenee samaistumaan kahden kulttuurin välillä seilailuun: olenko suomalainen, jotain muuta vai jotain siltä väliltä? Tähän vastaan toteamalla olevani turkulainen.

Lisää osallisuutta: Mielenterveys kuntoon

Yksinkertaista yhden reseptin ratkaisua osallisuuden lisäämiseen ei ole, sillä mikään ihmistoimintaa koskettava kysymys harvoin on helppo. Se vaatii resursseja ja panostuksia varhaisessa vaiheessa. Maahan saapuvien kohdalla tämä tarkoittaa tukitoimia, jotka aidosti ottavat huomioon ihmisten moninaisuuden ja kokemukset elämässä. Mikä sitten on sellainen yksi teema, joka näkyy ihmisen jokapäiväisessä elämässä? Mielenterveys. 2020-luvulla on sanomattakin selvää, että suomalaisessa yhteiskunnassa on herätty keskustelemaan laajasti mielenterveysongelmista. Stigma ja häpeän tunteet, jotka liittyvät rikkinäiseen mieleen ovat suuret ja nämä tulisi ottaa paremmin huomioon ihmisten tukipalveluissa. 

Heikosti toteutunut kotoutumisprosessi ja sen myötä suuri osattomuuden kokemus perheissä periytyy. Pakolaistaustaisten perheiden heikko luottamus yhteiskuntaan sekä heikko kiinnittyminen ympäröivään yhteisöön luo sukupolven yli kestävää osattomuutta, jota on hyvin vaikea purkaa.

Amir Strasbourgissa Euroopan parlamentin salissa, European Youth Event 2018

Tiedämme monen asian olevan periytyvää ja niin myös osallisuus. Jos lapset kasvavat ympäristössä, jossa koetaan ettei omaan asemaan ja omaan toimintaan voida vaikuttaa on hyvin todennäköistä, että osattomuuden tunne kasvaa ja kokemus yhteiskuntaan kuulumisesta on heikolla saralla. Syrjäytymisen riski on suuri ja on hyvin pienestä kiinni saako ihminen kiinni omasta elämästään. 

Ratkaisuna näihin haasteisiin näen tukipalvelut aina varhaiskasvatuksesta peruskouluun ja sitä seuraavalle ajalle. Suomalainen koulutusjärjestelmä on siitä kaunis instituutio, että se antaa mahdollisuuden ihmiselle taistella itselleen parempi asema, mikäli tämä niin haluaa. Helppoa se ei kuitenkaan ole. Uskon kuitenkin, että satsaamalla koulutukseen ja pitämällä huolta opetuksen laadusta ja sen kyvystä vastata yhteiskunnan moninaisiin haasteisiin ja erilaisiin tarpeisiin, voisi menestyksen ainekset olla koossa. Päästäisiin askeleen lähemmäksi yhteiskuntaa, jossa tausta ei ole enää merkittävin tekijä yhteenkuuluvuuden tunteen kokemisessa ja entistä useampi moninaisen taustan omaava voisi kokea itsensä kuulluksi.

Lisää resursseja ja osaamista koulutukseen

Tulevana kasvattajana ja opettajana huomaan jo opiskeluaikana kantavani suurta huolta lapsista ja nuorista sekä heidän tulevaisuudestaan. Erityisesti kannan huolta heistä, jotka saapuvat Suomeen alueilta, joista on jouduttu lähtemään pakon alla sodan tai muun vastaan henkeä uhkaavan uhan vuoksi. Huoleni kohdistuu niin omaan jaksamiseen, osaamiseen ja kykyyn tukea oppilaita sekä heidän vanhempiaan uudessa tilanteessa, jossa on sopeuduttava uuteen ympäristöön. 

Haluan kuitenkin pysyä optimistisena ja uskoa siihen, että Suomessa olisi vihdoin herätty tähän teemaan viimeistään tässä vaiheessa kun sota on Euroopassa eikä “jossain tuolla kaukana”. Haluan uskoa, että viranomaiset ja jokainen toimija, joka arkityössään näiden teemojen parissa toimii on ottanut aikaa ja kääntänyt katseen menneeseen ja todennut, että “tuo asia meni pieleen, pidetään huolta ettei vastaavaa enää jatkossa tapahdu”.

Viimeisenä haluaisin mainita, että jokainen perhe ja yksilö sen sisällä on erilainen ja jokaisella on hyvin erilainen kokemus ja ajatus asioiden tilasta yhteiskunnassa. Pidän itseäni onnekkaana, että olen päätynyt tähän missä olen nyt, mutta itsestäänselvyytenä en tule mitään saavuttamaani pitämään. Ihmiset ovat erilaisia ja suuri ihmisryhmä, kuten (kiintiö)pakolaistaustaiset Suomessa ovat hyvin moninainen joukko, jonka moninainen ääni ei tule vielä tarpeeksi kuuluviin.

Amir Abdelamir on opiskelija, joka on aiemmin vaikuttanut EYP – European Youth Parliament- nuorisojärjestössä ja nykyään toimii Jyväskylän yliopiston eri opiskelijaedustajan tehtävissä. 

Helmikuun blogi: Airin Bahmani – Yhdenvertaisuus edellyttää lähtökohtien huomioimista ja syrjimättömyyttä

Pian tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Suomi otti vastaan ensimmäiset pakolaiset. 1970-luvulla Suomeen saapui hieman alle kaksisataa Chilen sotilasvallankaappausta ja noin viisisataa Vietnamin sotaa paennutta pakolaista. Vielä vuonna 1989 Suomessa asui ainoastaan noin 1500 pakolaistaustaista. Kuitenkin 1990-luvulla monilla eri alueilla puhjenneet konfliktit johtivat siihen, että myös Suomeen alkoi saapua ihmisiä monista eri maista. 90-luvulla Suomessa asui jo Somaliasta, Iranista, Irakista ja entisen Jugoslavian alueelta kotoisin olevia pakolaisia.

Suomi ottikin ensimmäiset askeleensa kohti kasvavaa väestön monimuotoistumista 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Vielä 90-luvulla ulkomaalaisväestön huomioonottaminen tarkoitti pitkälti ”monikulttuurisen Suomen rakentamista”. Monikulttuurinen toiminta keskittyi tuohon aikaan pääosin ”kulttuurien kohtaamiseen” ja muualta saapuneiden ”kulttuurien tutustumiseen”.

Toimivia väestösuhteita alettiin 90-luvulla rakentaa ulkomaalaisväestön ja kantaväestön välille kansainvälisten kohtaamispaikkojen kautta, joiden toiminta perustui kulttuuristen siltojen luomiseen. Asenneilmaston muuttamiseen tähdännyt monikulttuurisen Suomen rakentaminen tarkoitti tässä yhteydessä usein erilaisiin ja kantasuomalaisille uusiin ruoka-, tanssi- ja musiikkikulttuureihin tutustumista. Hyväntahtoisen toiminnan ongelmaksi muodostui kuitenkin usein se, että juuri maahanmuuttaneet nähtiin ensisijaisesti oman kulttuurinsa edustajina kuin yksilöinä. Näkyviin kulttuurieroihin keskittyminen paitsi peitti alleen kysymyksen siitä, mihin kunkin omalla kulttuurilla ylipäätään viitattiin, se jätti usein huomiotta myös pakolaisten elämän realiteetteihin, kuten maahanmuuttoon, pakolaisuuteen, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, ikään, entisessä kotimaassa koettuihin traumoihin, sosioekonomiseen ja koulutustaustaan, hyvinvointiin ja terveyteen sekä erilaisiin identiteetteihin keskittyviä kysymyksiä ja näkökohtia.

Tieto ja taito on karttunut monella eri osa-alueella 90-lukuun verrattuna. Ymmärrys myös siitä, etteivät yksilöt ole välttämättä osa alueellisesti tai kansallisesti määrättyä identiteettiä on noussut vahvemmin esiin ja syventynyt 1990-luvulla käyttöönotetun transnationalismin myötä. Transnationaalisessa elämässä muutot ja muuttoliike eivät ole lineaarisia prosesseja alku- ja loppupisteineen, vaan usein jatkuvia ja monipaikkaisia.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuonna 2020 jo noin 444 000 ulkomaalaistaustaista, jonka molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi oli syntynyt ulkomailla. Pakolaistaustaisia näistä oli vain pieni murto-osa. UNHCR:n mukaan kuitenkin lähes 80 miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa konfliktien ja ihmisoikeusrikkomusten seurauksena vuonna 2019. Lähes 70 prosenttia kaikista maailman pakolaisista tulee Syyriasta, Venezuelasta, Afganistanista, Etelä-Sudanista ja Myanmarista. On huomionarvoista, että 85 prosenttia kaikista kotimaansa rajojen ulkopuolelle paenneista maailman pakolaisista ei ole paennut läntisiin teollisuusmaihin, vaan kaikkein köyhimpiin maihin.

Suomeen saapuneiden pakolaisten tiet vievät niin maantieteellisesti, historiallisesti kuin kulttuurisestikin moniin eri suuntiin. Samaan aikaan on entistä tärkeämpää huomioida, että myös samasta maasta kotoisin olevat pakolaisryhmät ovat vuosi vuodelta sisäisesti monimuotoisempia. Yhteiskunnan moninaistuminen on jatkuvaa muutosta, sekoittumista ja monikerroksisuutta. Yhdenvertaisuutta edistävän työn näkökulmasta huomiota tulisi kiinnittää pakolaistaustaisten elinolosuhteisiin vaikuttaviin tekijöihin. Yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää ennen muuta erityistarpeiden ja lähtökohtien huomioimista sekä syrjimättömyyden periaatteen toteutumista.

Airin Bahmani on ihmisoikeuskysymyksiin, yhdenvertaisuuteen, ilmastonmuutokseen sekä kansainväliseen politiikkaan erikoistunut aluetutkija sekä tietokirjailija.

Lähteet:

Juntunen, Marko (2020): Matkalla islamilaisessa Suomessa. Tampere: Vastapaino.

Moisio, Jenni & Gissler, Mika & Haapakorva, Pasi & Myllyniemi, Sami (2016): Lasten ja nuorten muuttoliike tilastoissa. Teoksessa Antti Kivijärvi & Marja Peltola (toim.) Lapset ja nuoret muuttoliikkeessä. Nuorten elinolot -vuosikirja 2016. Helsinki: Unigrafia. 17–50. 

Pakolaisapu: pakolaisuus Suomessa.

Tilastokeskus: Maahanmuuttajat väestössä.

UNHCR: Refugee Statistics.

Tammikuun blogi: Sara Al Husaini – Osallistun

Osallisuuden tärkeydestä kuulemme usein. Useimmiten kielen oppimista painotetaan osallisuuden rinnalla, sillä kielen osaaminen luonnollisesti helpottaa osallistumista. Harvemmin puhutaan kuitenkaan muista osallisuuden kynnyksistä, joita moni kielitaitoinen näkyvään vähemmistöön kuuluva nuori kohtaa – esimerkiksi mielenterveyteen liittyvät tekijät.

Ei varmaan tarvitse toistaa, että koronavuodet ovat olleet raskaita lähes jokaiselle. Koronan vaikutukset näkyvät meidän jaksamisessamme, mutta jos kynnys osallistumiseen on ollut muutenkin korkealla jo ennen pandemiaa, nämä samat kynnykset näyttäytyvät jopa suomea puhuvalle pakolaistaustaiselle nuorelle entistä isommilta järkäleiltä, joiden kiipeäminen vaatisi henkisiä voimavaroja, joita meillä kaikilla ei samalla tavalla ole. Tämä voi vaikuttaa minun ja monen muun pakolais- ja maahanmuuttajataustaisen nuoren jaksamiseen, mikä pitkällä tähtäimellä saattaa johtaa mielenterveyden heikkenemiseen ja näin myös osallisuuden vähentymiseen.

Pakolaistaustaisena maahan muuttaneena koen aivan samaa sisäistä vähättelyä ja kamppailua kuin kaikki muutkin. Kuulen sen saman vähättelevän äänen, joka hiipii kuiskaamaan minulle ennen tärkeitä päätöksiä, miten en ole tarpeeksi hyvä osallistumaan, vaikka tuntisinkin aiheen läpikotaisin. Tämä sama ääni saa vahvistusta lannistajista, jotka hokevat maahanmuuttokriittisyyttä, mutta löytävät kuitenkin aktiiviset maahanmuuttajanuoret somesta ja somen ulkopuolelta, joita he sitten kovaan tahtiin koittavat himmentää. Tämä sisäinen lyttäävä ääni saa sitten voimaa näistä lannistajista, jotka menevät laumana hiljentämään pakolaistaustaisen ja maahan muuttaneen nuoren yleistämällä tai muuten vain kiusaamalla henkilöä taustansa vuoksi. 

Konkreettisesti tämä kiusanteko ja syrjintä näkyy somessa ja myös arjessa herjauksina. Yksi asia on kuitenkin selvää: näitä ihmisiä ei häiritse sanojensa mukaan ”haittamaahanmuutto” vaan ylipäätään maahanmuutto, koska aktiiviset maahan muuttaneet ja pakolaisnuoret eivät ole aktiivisuudellaan haittaamassa yhteiskuntaa vaan päinvastoin – he haluavat olla osana tätä hienoa maata. Niin haluan minäkin, siksi haluankin jakaa ja taustoittaa teille viime kevään päätöstäni ottaa elämäni suurimpia askelia asettumalla ehdolle kuntavaaleissa. Ehdolle asettuminen herätti pelkoa, sillä ajoittain sisälläni tunnen alemmuuden tunnetta ja joskus jopa häpeää yksinkertaisista elämäntavoistani ja vähävaraisesta taustastani. Mediassa näkyvät poliitikot usein tuntuvat jopa hyvin kaukaisilta. 

Olen vähätuloinen maahan muuttanut nainen ja vielä pakolaisena tullut niistä ”huonommista” maista. Kuka minua edes äänestäisi? Näkisikö joku minussa sellaisen ihmisen, joka ansaitsisi heidän ainoan äänensä? Pelkäsin epäonnistumisen lisäksi myös sitä mahdollista vihaa, jota kohtaisin maahan muuttaneena nuorena julkisuudessa. Epäröin niin paljon, että laitoin puolueen sihteerille viestiä kokemastani stressistä, jota etätyöt ja etäopinnot kuormittivat entisestään.

En kehdannut avata kaikkia huoliani, mutta sihteeri kuitenkin kannusti lähtemään ehdolle ja hän mainitsi representaation tärkeyden, mikä sai minut harkitsemaan osallisuutta uudelleen. Päätin pitkän harkinnan jälkeen lähteä ehdolle. Kävelin kuntavaalien alla Espoossa vaalimainoksia jaellen ja tuntemattomia rohkeasti lähestyen. Haluan kertoa teille erityisesti kolmesta kohtaamisesta, jotka vaikuttivat henkisesti minuun vaikka kohtaamisia oli toki enemmänkin. 

Meitä ohjeistettiin puolueen toimesta kampanjoimaan varmuuden varalta pareina, mutta en oikein kehdannut pyytää ketään. Sateen ropinan tahtiin kuljin yksin Soukan Suvisaaristoa ja Espoonlahden aluetta tunteja edes takaisin, jospa täältä joku luottaisi minuun. Kävelin omakotitalojen luukkuihin ujuttamassa mainostani. Kehtaanko mennä tuon omakotitalon ovelle viemään vaalimainosta? Kehtaanko ojentaa vaalimainoksen tälle lenkkeilijälle? Kehtaanko jutustaa? Joka kerta, kun tämä kyseenalaistava ja lannistava ääni voimistui koitin pysyä positiivisena. 

Pari päivää myöhemmin törmäsin Soukan ostarilla sattumalta Mikko Lievoseen, joka oli itsekin ehdolla. Kysyin Mikkoa mukaan kampanjoimaan, koska minua hieman pelotti kampanjoida yksin. Lievonen otti minut mukaan ja päätimme mennä seuraavana päivänä Tapiolaan.

Tapiolassa minua lähestyi keski-ikäinen mies, joka harrasti valokuvausta. Hän käveli suoraan minua päin ja sanoi, ”Äänestin sinua”, yllätyin positiivisesti. Yllätyin, koska en osannut aavistaa että hän näki ja koki, että olin hänen äänensä veroinen ehdokas. Tämän kuvaajan tiedän nimeltä, sillä hän laittoi minut myöhemmin seurantaan somessa, mutta hän ei todennäköisesti tiedä tätä lukematta, minkä vaikutuksen hänen sanomisensa teki minuun. Hänen äänensä loi minussa uskoa ja hänen tsemppauksensa antoi energiaa jatkaa.

Jatkoin hyvällä mielellä kampanjointia ja päätettiin Mikon kanssa mennä tulevina päivinä Espoon keskukseen jakamaan toistemme vaalimainoksia. Seisoimme puolueen vaalijulisteen vieressä ja jututimme ohikulkijoita. Puolueen vaalijuliste oli herättänyt yhden perheen huomion. Perheessä oli näkyvään vähemmistöön kuuluvia lapsia. He katsoivat minua ja osoittivat sitten julisteessa kuvaani. Pienet sormet osoittivat sitten takaisin minua. ”Se on hän,” vanhempi tyttö kuiskasi nuoremmalle siskolleen. 

”Juu, olen kuvan henkilö,” vastasin hymyillen. 

Lapset kuiskailivat toisilleen ja vilkuttivat minulle. Nämä lapset poimivat minut puolueen vaalijulisteesta, mutta eivät kanssaehdokkaitani. Puolueen sihteeri oli oikeassa. Kuvani selkeästi herätti jonkinlaisia tunteita heissä ja tuolloin havahduin siihen, ettei minun osallisuuteni vaikuta vain minuun, mutta myös muihin. Nuoriin, jotka eivät ole tottuneet näkemään eri näköisiä ja taustaisia ehdokkaita. Nuoriin, jotka eivät ole nähneet heidän näköisiään ehdokkaita.

Vaalipäivä lähestyi ripeään tahtiin, joten lauantaina päätin jatkaa kampanjointia Iso Omenassa. Olimme parin demariaktiivin kanssa flaikuttamassa, kun meitä lähestyi keski-ikäinen mies. Tämä mies otti vastaan puolueen vaalimainoksia. Kunnallisjärjestön puheenjohtaja Huntusen Mika ehdotti nuoria demariehdokkaita hänelle ja samalla hän ojensi minun mainokseni kyseiselle miehelle. Mihin mies vastasi: ”En minä mitään maahanmuuttajaa äänestä”. Hän katsoi minua virnistäen ja jatkoi: ”En äänestä vieraslajia”. Tämä mies jatkoi syrjivää käytöstään. Tiesin jo silloin, että hän halusi lannistaa ja satuttaa minua, koska kuka menisi muuten sanomaan noin aivan tuntemattomalle nuorelle. Toki tuolloin hän onnistuikin satuttamaan minua ja se sama ääni, jota olin koittanut hiljentää voimistui entisestään. 

Niin, kuka äänestäisi minunlaista henkilöä, kuka edes äänestäisi maahan muuttanutta, ehkä hän on oikeassa, ehkä vaikka mitä tahansa tekisinkään minua ei hyväksytä tänne, vaikka miten epätoivoisesti yritänkään. Onneksi kohtasin tämän miehen kuntavaalien loppumetreillä, koska olin tässä vaiheessa henkisesti aivan puhki.

Jaoin tapahtuman someen, koska ihmisten pitäisi osata reagoida tällaisiin tilanteisiin. Ihmisten pitäisi seistä kiusaamista, rasismia ja muuta syrjintää vastaan. En henkisesti jaksa olla ainut, joka käskee toista lopettamaan. Eikä minun pitäisikään. Kun puhutaan osallisuudesta, puhutaan myös kynnyksistä, joita jopa kielitaitoinen pakolainen ja maahan muuttanut kohtaa.

Vielä joku päivä, pakolais- ja maahanmuuttajataustainen nuori voi asettua ehdolle ja osallistua tuntematta pelkoa, jännitystä tai muuta häpeää. Ilman, että heidän ihmisyyttä ja oikeutta olla Suomessa kyseenalaistettaisiin. Osallistun, jotta vielä joskus tämäkin päivä koittaisi.

Osallistun tästä hiljentävästä äänestä huolimatta, osallistun tämän Iso Omenassa kohtaamani miehen loukkaavista sanoista huolimatta, osallistun, vaikka epäröin ja ajoittain minua jopa pelottaakin, koska Suomessa on tämän kuvaajan kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, joiden sydän sykkii hyvälle. Suomessa on myös minun näköisiäni ihmisiä, jotka tunnistavat itsensä minun tunteistani. Ihmisiä, jotka eivät ole tottuneet näkemään eri taustaisia ja näköisiä ihmisiä yhteiskunnan eri asemissa. Siispä juoksen osallistumaan, pidän ääntä yllä jopa silloin kun tuntuu kuin huutaisin tyhjyyteen, koska uskon muutokseen.

Tammikuun blogin kirjoittaja on opiskelija, vuoden 2021 pakolaisnainen Sara Al Husaini.