Blogitekstit osallisuudesta

Suomessa laki tarjoaa asukkaille oikeuden osallistua ja vaikuttaa laajasti yhteiskunnan eri osa-alueisiin. Vaikuttamisella saattaa tulla ensimmäisenä ja päällimmäisenä vaalit mieleen, ja oikeutetusti. Suomessa on mahdollisuus vaikuttaa vaalijärjestelmän kautta koko yhteiskuntaan. Jokaisella täysi-ikäisellä on oikeus osallistua vaaleihin esimerkiksi äänestämällä, tukemalla ehdokasta tai puoluetta tai asettumalla itse ehdolle.

Muitakin vaikuttamismahdollisuuksia on runsaasti tarjolla, esimerkiksi järjestö- ja yhdistystoiminta, sanan- ja ilmaisuvapauden käyttäminen jne. Ei ole liioiteltua, kun sanotaan, että Suomen tarjoamat vaikuttamismahdollisuudet ovat hyvin arvokkaita ja ainutlaatuisia koko maailmassa. Vielä tänä päivänä merkittävässä osassa eri puolilla maailmaa vastaava tai edes lähellä olevaa oikeutta ei ole.

Monissa maissa laki on kaukana tarjoamasta kaikille asukkailleen yhtäläisen oikeuden vaikuttaa, tai se on vain muodollista.

Näissä maissa vaikuttamismahdollisuus on käytännössä pitkälti sitä, kun osallistutaan tukemaan ja suorittamaan johtajan käskyjä, viittauksia ja viisauksia. Johtajan asema vaihtelee, se voi olla itselleen arvoaseman saanut poliitikko tai työpaikan esimies. Naisille johtajat voi tarkoittaa myös suvun miespuolisia henkilöitä.

Näissä yhteiskunnissa yksilöllä on rajoitettu oikeus toimia. Jopa ajattelemistakin on pyritty kontrolloimaan. Saattaa olla, että yksilö on päättynyt johtopäätökseen, ettei hänen tarvitse ajatella, kun johtaja tekee sen kaikkien puolesta. Tämä ei välttämättä ole omaa valintaa, vaan monien tekijöiden summana muodostunut näkökanta. Osallisuus voi siis olla jotain ihan muuta, kuin mitä esimerkiksi Suomessa sen käsitetään olevan.

Kun vertaa näiden maiden lainsäädäntöä ja käytäntöä Suomeen, ei voi olla huomamaatta, että ero on suorastaan kahdesta eri maailmasta. Suomessa kannustetaan ja tarjotaan mahdollisuuksia osallistumaan ja vaikuttamaan, kun taas monissa maissa kielletään, rajoitetaan tai väheksytään. Siispä Suomen tilanteen arvokkuutta ja tärkeyttä ei voi liikaa korostaa.

Suomessa kaikki ei kuitenkaan ole mutkatonta.

On oikeus vaikuttaa, mutta käytännössä tämän oikeuden harjoittaminen poikkeaa ja vaihtelee suuresti yksilöstä toiseen. Toisilla on huomattavasti paremmat edellytykset ja puitteet hyödyntävät tätä oikeutta kuin muilla. Vaikuttamismahdollisuuksien eri osa-alueilla tämän voi huomata.

Tarkastellaan esimerkiksi alussa mainittua vaikuttamistapaa; vaaleja. Suomessa suhteellisen helposti voi päästä ehdokkaaksi, varsinkin kuntavaaleissa kynnys on matala. Tämä on mainiota ja ei kovin tuttua kaikkialla maailmassa. Ehdokkaat eivät kuitenkaan ole tasavertaisessa asemassa keskenään. Toisilla on varaa sijoittaa kampanjaan kymmeniä tai jopa satoja tuhansia euroja, kun taas toiset ehdokkaat lähtevät nollabudjetilla kampanjoimaan. Ja se on todettu, että raha parantaa merkittävästi onnistunutta kampanjaa ja mahdollistaa läpimenoa tehokkaammin.

Eli tässä esimerkissä, vaikka yhtäläiset oikeudet vaikuttamiselle on, mutta käytännössä selkeä epätasa-arvo voi kannustaa toista paremmin tarttumaan mahdollisuuteensa, ja toiset kokevat edessään suurempia haasteita. Yksilö saattaa kokea, että hänellä on käytännössä hyvin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa, ja tämän vuoksi hän voi luopua kokonaan oikeudesta vaikuttaa.

Heikko taloudellinen tilanne, rajalliset kontaktit avainhenkilöihin, heikko osaaminen ja monet muut yksilölliset sekä yhteiskunnalliset tekijät saattavat aiheuttaa kynnyksen nousemista osallisuudelle. Moni siis saattaa vapaaehtoisesti rajoittaa itseltään oikeuksia, vaikka toisin haluaisi. Ei siis sen takia, etteikö henkilö näkisi osallistumista tärkeänä, vaan sen takia, ettei hän välttämättä näe, että hänen osallisuudellansa olisi merkitystä tai vaikutusta, monesti oikeutetusti.

Oikeudet ja mahdollisuudet eivät aina kulje käsi käsissä. Parempaa on kuitenkin mahdollista monin tavoin saavuttaa. Muualla annetaan ymmärtää, että Suomen tarjoamia mahdollisuuksia ei ole mahdollista tavoittaa, mutta pyrittäköön täällä vielä parempaan, mikä on mahdollista saavuttaa monin tavoin.

Kirjoittaja: Binar Mustafa

Olen Shilan, 19- vuotias Turusta. Muutin vain yhden vanhana Suomeen vanhempieni kanssa Kurdistanista. Tulimme Suomeen, sillä vanhempani tahtoivat minulle paremman elämän, paremman koulutuksen ja he tahtoivat ennen kaikkea minulle onnellisemman elämän.

Emme ole kotona puhuneet hirveästi identiteetistä. Minulle on vain kerrottu mistä juureni ovat ja mitä kieltä puhun. Olemme ylpeitä kurdilaisista juuristamme, mutta juurista puhuminen ei ole helppoa. Olemme maailman suurimmista kansoista, jolla on oma kansallislippu, kulttuuri ja oma kieli, mutta meillä ei ole omaa itsenäistä valtiota. Tämä on asia, jota meidän on vaikea käsittää.

On vaikea käsittää, miksi pelkästään kurdina oleminen aiheuttaa niin paljon vastoinkäymisiä.

Meidän kurdilaisten on vaikeaa käsittää, että miksi meidän olemassaolomme häiritsee jotakuta niin vahvasti, että tahtovat meidät maailmankartalta pois. Meidän on vaikea ymmärtää se, miksi puhuessamme omaa äidinkieltämme tai näyttäessämme kansalaisuuttamme, meitä aletaan haukkumaan ja vainoamaan. Tahtoisimme elää rauhassa ja toteuttaa itseämme kuin haluamme, puhua omalla äidinkielellä ilman pelkoa.

Isäni on kotoisin Rojhalatista eli hän on perheensä kanssa asustellut Iranin hallitsemalla Kurdialueella. Siellä on esimerkiksi kiellettyä puhua kurdin kielellä eli siis kaikki opettaminen ja oppiminen omalla äidinkielellä on kiellettyä. Kurdien on pitänyt kohdata sortoa ja tukahduttaa oman kurdilaisuutensa pelkästään kansallisuutensa takia. 

Olen pitkän ajan kamppaillut oman identiteettini kanssa. Tiedän sen, että en ole ainoa kurdilainen nuori, joka on kamppaillut asian kanssa.

Pienestä lähtien meille on koulussa kerrottu, että olemme suomalaisia, sillä asumme Suomessa, mutta vastaamme tulee kuitenkin ihmisiä, jotka kiistävät tämän ja tahtovat meidän palaavan sinne mistä tulimmekin. Ja on taas sellaisia ihmisiä, jotka tuomitsevat meidät ns. huonoiksi kurdilaisiksi, jos emme puhu täydellistä äidinkieltä tai seuraa yhteisömme normeja. Tähän asiaan tulee vielä lisäksi eurooppalaisuus, pohjoismaalaisuus jne. Nämä ovat asioita, jotka vaikuttavat meidän identiteetteihimme ja joiden kanssa me kamppailemme. Identiteetti ei ole helppo asia, varsinkin jos on kolmannen sukupolven maahanmuuttaja (maahanmuuttaja, joka on syntynyt muualla ja tullut pienenä Suomeen/maahanmuuttaja, joka on syntynyt Suomessa, mutta vanhemmat eivät).

Lapsena sanoin aina olevani puoleksi kurdi ja puoleksi suomalainen.

Nyt olen ymmärtänyt sen, että voin olla kumpaakin, ilman sanaa ”puoleksi”. Olen kurdilainen, suomalainen sekä eurooppalainen. Osaan yhteensä viisi kieltä, mutta en niitäkään täydellisesti. Näistä viidestä kurdin kieli eli äidinkieleni on kolmanneksi vahvin. Tämä harmittaa minua aivan suunnattomasti. Olisin toivonut osaavani paremmin omaa äidinkieltä. Minulle ei harmillisesti koskaan tarjottu mahdollisuutta oppia omaa äidinkieltäni. Eikä itselläni ole ollut kavereitakaan, joiden kanssa puhua kurdin kielellä.

Toivoisin, että panostaisimme koulussa ja kotona enemmän identiteettiasioihin ja omiin juuriin eli siihen keitä me olemme, mistä me tulemme ja käytäisiin läpi esi-isimme historiaa. Toivoisin, että olisimme enemmän kosketuksissa omaan kulttuuriin ja että meidän kokemaan kiusaamiseen ja rasismiin puututtaisiin matalalla kynnyksellä. Yläasteella ollessani koulussani kiusattiin kurdilaisia. Muistan kuinka muut ulkomaalaiset nuoret haukkuivat minua ja kutsuivat minua maattomaksi ja että minua ei pitäisi edes olla olemassa. Tätä rasismia on kohdannut moni muu kurdinuori eikä siihen ikinä puututtu vaan kiusaaminen jatkui vielä tuleviin vuosiluokkiin. Minusta olisi hienoa käydä näitä asioita läpi, jotta me nuoret ymmärtäisimme enemmän itseämme sekä tunteitamme.

Kirjoittaja: Shilan Moulani, Aktivisti

Viime aikoina on ollut paljon puhetta ns. rakenteellisesta syrjinnästä. Haluaisin kuitenkin puhua nyt vähemmälle huomiolle jääneestä epäkohdasta, jota voisi kutsua vaikka ”rakenteelliseksi priorisoinniksi”.

Tarkoitan sillä tässä viranomaisten useimmiten tahatonta työtehtäviensä arvottamista, eli mitä asioita viedään eteenpäin ja mitkä valuvat tehtävälistan hännille. Rakenteellisella priorisoinnilla – varsinkin kun kyse on säädöksistä ja byrokratiasta – on suuret vaikutukset yksilöiden osallisuuden ja tasavertaisten mahdollisuuksien kannalta. Paljon voi olla kiinni vain yhdestä sanasta, kuten sain itse todeta.

Hieman taustastani. Suoritin proviisorin tutkinnon kotimaassani, ja ehdin työskennellä apteekissa pari vuotta ennen kuin muutin Suomeen. Aloitin heti kieliopinnot, ja kun kielitaitoni oli riittävä, saatoin aloittaa farmasian täydennysopinnot Helsingin yliopistossa tutkintoni laillistamiseksi myös Suomessa.

Innostuin uudestaan farmasiasta osaavien ja lämminhenkisten opettajien johdolla. Opintoni etenivät suunnitellusti ja sain kursseista kiitettäviä.

Täydennysopintoihini kuului myös kaksi kolmen kuukauden harjoittelua. Molemmat harjoitteluapteekit olivat todella vastaanottavaisia ja opettavaisia. Mutta jo ensimmäisen harjoitteluni aikana törmäsin ongelmaan, mistä olin kyllä kuullut mutten ollut ymmärtänyt sen merkitystä.

Valvira ei myönnä farmasian täydennysopiskelijoille varmennekorttia.

Mikä ihmeen varmennekortti? Samaa kysyin itsekin. Se tarvitaan, jotta farmaseutti – tai harjoittelija – voi toimittaa asiakkaille lääkkeitä, kun he tulevat reseptin kanssa tiskille. Kaikki Suomessa tutkintoa suorittavat opiskelijat saavat Valviralta ns. väliaikaisen varmennekortin ennen harjoittelua. Mutta tutkintoaan laillistavat täydennysopiskelijat – vaikka he olisivat jo työskennelleet apteekissa vuosia – eivät sitä kuitenkaan saa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaltaiseni harjoittelija tarvitsee jonkun apteekissa työskentelevän farmaseutin työparikseen, jotta voisi tämän varmennekortilla harjoitella lääkkeiden toimitusta. Tästä tulee monia ongelmia.

Ensinnäkin apteekin kannalta täydennysopiskelijasta voi tulla hidaste. Sen sijaan, että opiskelija olisi lisäapu lääkkeiden toimituksessa, hän tarvitsee prosessiin yhden farmaseutin jatkuvan läsnäolon toimittaakseen lääkkeitä hänen varmennekortillansa koko harjoittelun aikana. Siinä missä tutkinto-opiskelija voi olla auttamassa jonon purkamisessa, täydennysopiskelija todennäköisesti määrätään käsikaupan puolelle koska kaikki varmennekortin omaavat työntekijät tarvitaan lääkkeiden toimittamiseen mukaan lukien tutkinto-opiskelijoiden varmennekortit.

Tämän takia apteekit voivat epäröidä täydennysopiskelijan ottamista harjoitteluun. Hän on myös riippuvainen muiden farmaseuttien aikatauluista ja halukkuudesta toimia työparina, koska oman varmennekortin tarjoaminen on täysin vapaaehtoista eikä sitä mainita esim. yliopiston ohjeissa apteekeille.

Lisäksi toisin kuin täydennysopiskelija, tutkinto-opiskelija – jolla on vähemmän osaamista ja kokemusta – voi työskennellä ensimmäisen harjoittelun jälkeen rajoitetuin valtuuksin lääkkeiden toimittamisessa. 

Kaikesta tästä seuraa stressin lisäksi, että täydennysopiskelija ei saa yhtä paljon ja laajalti työkokemusta, mikä vaikuttaa hänen taloudelliseen tilanteeseensa ja tasavertaisuuteen työnhaussa.

Mutta ehkä Valviralla on hyvä syy, miksi he eivät myönnä täydennysopiskelijoille varmennekorttia?

Ei ole. Selvitin asiaa puolisoni kanssa, ja monen puhelun ja ihmisen jälkeen tavoitimme Valviran lakimiehen, joka osasi välittömästi antaa vastauksen.

Kyse on yhdestä sanasta sosiaali- ja terveydenhuollon säädöksessä, jossa määritetään, että farmasian varmennekortin voi saada tutkinto-opiskelija ja laillistettu farmaseutti. Koska täydennysopiskelija ei ole kumpaakaan, hän ei voi sitä saada. Lakimiehen mukaan tästä on mainittu säädöksestä vastaavalle Valtioneuvostolle jo useamman vuoden ajan, mutta vain yhtä sanaa – ”täydennysopiskelija” – ei ole lisätty. Kiireellisemmät asiat priorisoidaan toistuvasti edelle.

En usko, että kukaan tarkoituksella syrjii täydennysopiskelijoita. Varmennekortin puuttuminen, kun ei ole kenenkään etu. Vaikka vaikutus on suurin yksilölle, myös yhteiskunta kärsii. Suomessa on nimittäin maanlaajuinen pula farmaseuteista, ja vain yhden sanan takia emme voi olla osaltamme helpottamassa tätä ongelmaa.

Kirjoittaja: Amin, farmasian täydennysopiskelija

Mielenterveydestä nykyään puhutaan paljon ja osataan ottaa monia asioita huomioon, mutta monesti keskustelun ulkopuolelle unohdetaan yksi riskialttiin ihmisryhmä; pakolaiset. Pakolaisuuteen liittyy monia erityisiä riskitekijöitä, jotka voivat altistaa psyykkisten oireiden puhkeamiselle tai pahenemiselle. Pakolaistaustaisilla maahanmuuttajilla on todettu enemmän psyykkisiä ongelmia verrattuna kantaväestöön sekä kansainvälisissä että Suomessa toteutetuissa tutkimuksissa. Itseäni huolettaa tämä aihe ja ammattilaisten kyvyttömyys huomata riittävän ajoissa ihmisen avun tarve.  Erilaisia syitä psyykkisen oireen puhkeamiselle ovat esimerkiksi entisessä kotimaassa koetut tapahtumat kuten sota, kidutus, seksuaaliväkivalta, syyttä vangitseminen tai muu vakava väkivalta. Monet ovat joutuneet näkemään myös läheisiinsä kohdistunutta väkivaltaa tai kuolemaa. Myös moninaiset ongelmat Suomessa kuten syrjintä, pelko kielteisestä oleskelulupa päätöksestä ja palautuksesta kotimaahan sekä vaikeus saada tilanteeseen sopivia palveluja lisäävät psyykkistä kuormaa merkittävästi. Ihmiset tietenkin reagoivat samankaltaisiin kokemuksiin eri tavalla, mutta pakolaisen selviytyminen järkytyksestä ja erilaisista traumoista riippuu usein tapahtuman voimakuudesta, sen toistuvuudesta sekä hänen saamastaan tuesta. 

Psykiatrialla noin kolme vuotta työskennelleenä mielestäni suurin tilannetta pahentava tekijä on se, että hoitoon hakeudutaan liian myöhään suuren stigman pelossa.

Yhteisöllisistä kulttuureista tulevilla myös perhe ja muut läheiset saattavat suojella vaikeasti sairasta ihmistä leimautumiselta liian kauan, mikä puolestaan viivästyttää hoitoon hakeutumista ja pahentaa tilannetta entisestään. Ajatellaan, että ihminen on joko terve tai ”hullu” ja välimaastoa ei tunneta tai tiedetä. Monet pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos heidän tiedetään käyttävän mielialalääkkeitä. Kuten monessa muussakin asiassa, niin myös tässä stigmat ja pelot johtuvat tiedon puutteesta.

Hoitoon hakeutumisen esteinä ovat monesti myös erilaiset uskomukset psyykkisen tilan syistä sekä kokemattomuus länsimaisten terveyspalveluiden käytöstä. Monesti pakolaisilla voi olla vääriä ennakkoluuloja länsimaisesta terveydenhuollosta. Pakolaiset ja yleisesti maahanmuuttajat suhtautuvat tutkitusti usein psykiatriseen lääkehoitoon epäluuloisesti tai varautuneesti. He voivat pelätä lääkehoidon vaikuttavan heidän persoonallisuuteensa tai aiheuttavan heille muuta vahinkoa. Mielenterveyden oireet kuvataan usein myös erilaisina somaattisina ongelmina esimerkiksi kipuina, väsymyksenä tai unettomuutena, eikä niiden koeta liittyvän psyykkisiin oireisiin. Tällöin erilaiset käsitykset voivat myös hankaloittaa luottamuksen syntymistä. Suomessa tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että pakolaisen traumakokemusten aiheuttaman psyykkisen oireilun esiintymisen vaihtelevuus voi myös vaikeuttaa hoitohenkilökunnassa mielenterveysongelmien tunnistamista ja diagnosointia sekä hoitotuloksiin pääsemistä. Pakolaisten lähtömaat ovat suurimaksi osaksi kehitysmaita, joissa ei ole yleensä kunnollisia terveyspalveluita, varsinkaan mielenterveyspalveluita. Tämän johdosta käsitykset mielenterveydestä ja mielenterveysongelmista ovat erilaiset eri kulttuureista ja maista tulevilla, mikä voi entisestään vaikeuttaa luottamuksen syntyä ja viivästyttää hoitoon hakeutumista. Muistan vieläkin kirkkaasti, kun yksi potilaistani sanoi minulle: ” Jos olisin ollut yhtä hullu kotimaassani, niin olisin ollut todennäköisesti raudoilla tolpassa kiinni. Se olisi ollut se minun hoitoni siellä. Onneksi olen nyt täällä saamassa täsmällistä hoitoa”.

Monesti mielenterveyden laajaa kirjoa ei tunneta lainkaan yksilö tasolla eikä kielen tasolla ja välillä mielenterveyteen liittyvä termistö voi olla myös täysin vieras tai jopa puuttua kielestä kokonaan.

Tämä on myös joskus syy tulkkauksen pitkittymiselle, koska eri sanoja joudutaan avaamaan asiakkaalle perin pohjin. On aina hyvä muistaa kertoa asiakkaalle, että tulkki on vaitiolovelvollinen kuten myös terveydenhuollonammattilainenkin ja hänen asiansa käsitellään vaitiolovelvollisuudella. On myös hyvä muistaa avata edes lyhyesti, mitä vaitiolovelvollisuus tarkoittaa, koska tämä termi ei välttämättä tarkoita mitään asiakkaalle. Olen itse kokenut tämän asian avaamisen helpottavan paljon keskustelun kulkua.

Monesti pakolaistaustaiselle perhe on hyvin tärkeä. Sen huomioiminen ja perheen hoitoon mukaan ottaminen voi joskus olla ratkaiseva tekijä hoidon sujuvuudessa sekä tulevien haasteiden ehkäisyssä. On siis ensisijaisen tärkeää ymmärtää pakolaisen perheen lähtökohtien vaikutukset hoitoon. Kaikkia kulttuureita maailmassa ei voi tietenkään tuntea ja jokainen ihminen on oma yksilö ja erilaisineen tarpeineen, mutta kulttuurisensitiivisellä työotteella pääsee pitkälle. Kulttuurisensitiivinen työote tarkoittaa työntekijältä kunnioittavaa vuorovaikutusta ja arvostavaa kohtaamista ja viestintää, niin sanallisesti kuin sanattomastikin. Sensitiivinen osaaminen liittyy vahvasti havainnoimiseen ja empatiakykyyn. Terveydenhuoltohenkilöstön asenteilla on suuri vaikutus pakolaisen hoitoon sitoutumiseen ja hoidon lopputulokseen. Tärkeää on hoitohenkilöstön aito kiinnostus ja motivaatio tutustua pakolaisasiakkaan tilanteeseen ja siihen liittyviin kulttuurisiin piirteisiin.

Tästä aiheesta voisin puhua paljon ja hartaasti, mutta kolme tärkeää asiaa haluaisin vielä nostaa uudelleen esiin. Mielestäni tärkein ja kriittisin tavoite on vähentää avun hakemiseen liittyvää stigmaa. Se on valitettavasti edelleen hyvin vahva myös kantasuomalaisten keskuudessa, vaikka edistystäkin on tapahtunut.  Toinen tärkeä asia on hoitoon pääsyn oikea-aikaistaminen, jotta tilanne ei pitkittyisi, mitä nyt tapahtuu kerta toisensa jälkeen. Kolmanneksi tärkeää olisi olla antamatta liian suurta painoarvoa kulttuurille, vaikka samaan aikaan pitääkin olla kulttuurisensitiivinen. Kulttuurin vaikuttavimmat tekijät on etsittävä ja on oltava sensitiivinen näiden asioiden kanssa, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä.  On muistettava, ettei kaikki käyttäytyminen välttämättä liity suoranaisesti kulttuuriin. Tällä tarkoitan sitä, ettei kaikkea saa laittaa vain kulttuurin piikkiin ja näin jättää oikeasti oireileva ja apua tarvitseva ihminen huomioimatta.

Kirjoittaja: Tawar Salari, Kätilö / Sairaanhoitaja, Terveystieteiden opiskelija UTU

TULEVAISUUS RIIPPUU SIITÄ, MITÄ PÄÄTTÄMME JA TEEMME TÄNÄÄN

Maahanmuutto on aina iso elämänmuutos ja mahdollisuus positiiviseen muutokseen. Suuri muutos ja uudet asiat luovat toivoa tulevaisuuteen. Maahan muutto on elämänmuutos ja haaste. Etualalla ovat yhdenvertaisuus, kieli, asuminen, työn haasteet, arkielämä. Voi olla epäselvyyksiä, jos oli painostusta ennen maasta muuttoa. Maahanmuuttajien tarinoissa – joita voit kuulla jokaiselta maahanmuuttajalta, kun puhut tai käyt heidän luonaan – on tunne sisäisistä vaikutuksista maahanmuuton ja olosuhteiden vaikutuksista. Siitä, mitä iso muutos on aiheuttanut hänen elämälleen. Mitä menetit ja mitä voitit maastamuutosta.

Olemme maahanmuuttajia ja meillä on erilaisia tunteita. Aina tuntuu kuin vieraalta, ja jokainen käy sen läpi jollain tavalla. Aiemmat kokemukset ja sosiaalinen elämä on auttanut meitä ymmärtämään ja oppimaan kieltä ja kulttuuria. Muuttajien mukana siirtyy aina henkisiä resursseja. Jos olisi helppo maahantulo, maastalähtö, oleskelu ja työnteko, olisivat ne maahanmuutossa etu.

Ihmisten välinen vuorovaikutus olisi helpompaa, jos olisi samanlaisen taustan omaavia maahanmuuttajia. Mutta maahanmuuttajat eivät ole homogeeninen ryhmä iän, kansalaisuuden, kielen tai kulttuurin suhteen. Maahanmuuttaja haluaa integroitua uuteen yhteiskuntaan, mikä tarkoittaa tapojen oppimista. Tällöin ryhmätoimintojen tulee olla avointa kaikille. Tämä vakuuttaa siitä, että ei ole yksin ja lisää turvallisuuden tunnetta, sillä sosiaaliset suhteet muiden kanssa tuottavat mielihyvää ja positiivisen tunteen.
Lisäksi toiminta voi tukea kulttuuriperinnön säilyttämistä. Monikulttuurisessa toiminnassa kunnioitetaan maahanmuuttajien perinteitä, uskomuksia ja kokemuksia sekä ymmärretään niitä. Tämä auttaa voi auttaa meitä sopeutumaan.

Vanhoja kokemuksiani voi hyödyntää maahanmuuton jälkeen

Meidän pitäisi kysyä, mikä elämässä on tärkeää? Onko se työ, perhe, raha, hyvä elämä tai sananvapaus. Voinko itse määritellä, mikä on tärkeää elämässäni? Kaikki tässä ovat tärkeitä, eikä sitä pidä koskaan hylätä. Me asumme maassa ja meidän maahanmuuttomme on tärkeä aihe.

Tässä esitän ainoastaan omia näkemyksiäni, minulla on omat kokemukseni. Olen kulttuurialan moniosaaja. Minulla on runsaasti kokemusta kotimaassani, esimerkiksi lisäkoulutusten tuomaa osaamista ja minulla on erilaisia harrastuksia. Tulin erilaisesta kulttuurista, opiskelin suomen kieltä. Äidinkieleni on arabia. Elämä ei ole helppoa. Minun mielestäni, olemassa olevien palvelujen verkoston kehitys on monille ihmisille tärkeämpi asia, kuin se, että ihmisestä toiseen on eroja. Maahanmuuttajien saavutukset, näitä eroja näy, jos kaikki on esitetty vain yhden kaavan mukaisesti. Tämä merkitsee paljon, jos jokaisella yksilöllä voisi olla aktiivisesti tukea.

Minun mielestäni on tärkeää, että maahan muuttaneet tai pakolaiset saavat äänensä kuuluviin ja tuovat näkökulmia.

Uudessa maassa tapahtuu lyhyessä ajassa paljon asioita
Maahanmuuttajat muistavat kaiken. Kun ihminen alkaa uudessa elämässään, uudessa maassa sopeutumaan, löytää hän taas tasapainon ja toimintakyvyn. Jotkut ihmiset sopeutuvat muutoksiin nopeasti ja toisilla voi kestää vuosia. Maahanmuuton myötä monet perusasiat muuttuvat, ja muutokset vaikuttavat elämän kaikkiin osa-alueisiin. Suomessa pitäisi kuulla asioita, jotta tulisi kokemus, että kuuluu Suomeen. Maailman kansat ovat erilaisia, eikä maahanmuuttajakansalla ole yhtä luonnetta.

On kiinnostava aihe pohtia miten muutokset vaikuttavat elämän kaikkiin osa-alueisiin, myös onnelliseen elämään. Yksinäisyyden kokemus on henkilökohtainen. Yksinäisyys on tunnetta tai kokemus läheisten ihmissuhteiden puuttumisesta, ettei ole tarpeeksi ihmissuhteita. Olemme kuitenkin yksilöllisiä siinä, milloin koemme yksinäisyyttä. Minä voin viettää pitkiäkin aikoja itsekseni. Minä saatan silti olla äärimmäisen tyytyväinen tilanteeseeni, kestää muutamia tunteja ilman toisen ihmisen seuraa, enkä koe itseäni yksinäiseksi lainkaan. Yksinolo voi olla positiivinen voimavara. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua oman itsensä ja ajatustensa kanssa. Mutta yksinäisiä on eri syistä. Muutokset muuttavat ihmistä, hänen arvojaan ja ajatuksiaan sekä mahdollisuuksia ylläpitää sosiaalisia suhteita. Esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle, työttömäksi jääminen, tai muu uusi kokemus, voi lisätä ulkopuolisuuden tunnetta.

Asioita, jotka synnyttävät iloa, luovat toivoa tulevaisuuteen

Ajatukset saa pois omasta yksinäisyydestä, kun osallistuu erilaisiin tapahtumiin. On olemassa monenlaisia kiinnostavia tapahtumia ja harrastuksia, joihin voit osallistua ja mieluinen harrastus tuottaa jo itsessään mielihyvää. On paljon erilaisia harrastuksia, joissa ihmiset voivat tutustua toisiinsa ja päästä eroon negatiivisista ajatuksista. On kuitenkin tärkeää kysyä: millaisen askeleen ihminen on valmis ottamaan?

Maahanmuuttajan elämän tavoitteena on saada tietoa ja kokemuksia. Kotoutumiseen tarvitaan sosiaalisia verkostoja.

Miten maahanmuuttajat saavat luotua sosiaalisia verkostoja Suomessa.
Tämä ei ole helppoa uudessa elämässä, vaikka tulevaisuus olisi hyvä. Maahanmuuttajat voivat olla mukana uusien toimintamuotojen kehittämiseksi tai tuoda uusia ideoita. Arki sujuu paremmin, kun auttaa ja saa tukea muilta, joskus se on vain leppoisaa jutustelua. Sosiaaliset suhteemme ovat vaalimisen arvoisia, mutta sosiaalisiin suhteisiin voi liittyä myös haasteita. Yksi näistä haasteista voi olla löytää harrastus.

Sosiaalinen elämä vastaa tarpeisiimme. Sosiaalinen verkosto voi muodostua esimerkiksi ystävistä, tuttavista, perheestä, opiskeluystävistä tai saman harrastuksen kautta ihmisistä. Saamme energiaa ja hyvää oloa sosiaalisista suhteistamme. Ryhmätoiminnan merkitys on siinä, että ryhmätoiminnassa maahanmuuttajat saavat tukea toisilta, jotka käyvät läpi samanlaisia elämänkokemuksia. Sieltä saa myös ideoita ja uutta toimintaa – kenties palvelumallia hyvinvointiin ja kehittämiseen.

Toiminnasta voi löytää käyttökelpoisia hyvinvoinnin edistämisen tapoja heille itselleen. Hetkiä, jolloin jaetaan muistoja menneisyydestä omasta kotimaastaan. Maahanmuuttajat pääsevät kertomaan kokemuksiaan ja mitä osaamista kaipaavat lisää, jotta elämä olisi elämisen arvoista uudessa kotimaassa ja kaupungissa.
Nostaisimme esiin uusia ideoita ja keinoja, jotta arkea voitaisiin helpottaa kaikille maahanmuuttajille. Asioita, jotka synnyttävät iloa, luovat toivoa tulevaisuuteen.

Kirjoittaja: Yousra Alasaad

Kuka määrittelee osallisuuden oikeaksi, näennäiseksi, tarpeelliseksi, tarpeettomaksi, riittäväksi tai riittämättömäksi? Onko oikein määritellä osallisuutta ylhäältä alas tai ulkoapäin katsottuna? Onko näennäinen osallisuus tai tokenismi ulkoapäin määriteltynä myös jollain tasolla rodullistamista? Voiko tokenismiä myös käyttää verhoiltuna vähättelyn keinona?

Nämä ovat sellaisia kysymyksiä, jonka kanssa kamppailin edellisellä viikolla. Olen ollut ja yhä olen monen järjestön toiminnassa mukana, ja roolini ovat vaihdelleet sosiaalipolitiikkavastaavasta, kokemusasiantuntijasta jopa varapuheenjohtajan asemaan ja Vuoden pakolainen -titteliin, jota seurasi vuoden edustustehtävät. En missään vaiheessa ole kokenut osallisuuttani eri tehtävissä näennäisenä tai tokenisminä. Minulta on kuitenkin kysytty, koinko vuoden pakolaisuuden tai kokemusasiantuntiijuuden tokenisminä.

En tarkastele mitään asemaa tai vuoden titteliä kritiikittä oli se sitten vuoden turkulainen tai vaikkapa vuoden pakolaisnainen. Mainitsinkin myös vuoden pakolaiset valitsevalle Suomen Pakolaisavulle sukupuolittuneesta tittelistä, mikä mielestäni jo todentaa, ettei se titteli itsessään vaadi minulta mitään tietyn kaavaista representaatiota. Päinvastoin minua jopa kannustettiin olemaan oma itseni ja sanottiin, että saan vapaasti kritisoida myös, jos siltä tuntuu. Koen, että olen saanut puhua totuuteni ja tullut kuulluksi, ottaen huomioon koronapandemian aiheuttamat kokoontumisvaikeudet ja muut henkilökohtaiset aikatauluesteet.

Ymmärrän täysin, että ulkoapäin katsottuna tämäkin titteli saattaa vaikuttaa joillekin tokenismiltä erityisesti, kun ei itse ole pakolainen, maahan muuttanut, ei itse kuuluu näkyvään vähemmistöön tai muuhun marginalisoituun ryhmään, joka joutuu kamppailemaan alustasta päästä puhumaan itseään koskevista ja itselleen tärkeistä asioista. Nytkin ympäri Suomea tehdään työtä pakolais- ja maahanmuuttoasioissa, päästämättä pakolaisia ja maahan muuttaneita ääneen. No, ainakin vältytään tokenismiltä vai mitä?

On helppoa nähdä, että oma paikka on ansaittua ja toisten kova työ ja osallisuus on annettu taustan ansiosta näennäisistä syistä. Osallisuutta pyritään myös kyllä edistämään näennäisesti, jolloin vähemmistöt nähdäänkin joidenkin silmissä sitten tokenpalkkauksina, tokenedustajina, tokenopiskelijoina, tokenpuhujina tai muuten vaan tokenihmisinä. Siksi koenkin tärkeäksi kysyä, missä kulkee se raja, jossa kritisoidaan valtarakenteita toivoen tilaa aidolle osallisuudelle ja tämän kritisoinnin käyttäminen rodullistamiseen? Kuka minä, sinä tai kukaan muukaan on sanomaan, mikä on kullekin sitä aitoa osallisuutta?

Tarkoitukseni on nostaa näitä kysymyksiä tapetille ja tarkastella niitä omasta näkökulmastani toivoen laajempaa keskustelua, sillä kun itse vastasin siihen, miten koin edustustehtävän, niin tokenismi ei ollut lainkaan osana omaa kokemustani. Tästä huolimatta koin, ettei kokemukseni täyttänyt välttämättä kysyjän näkemystä tai toivomaa vastausta.

Tokenismin tai näennäisosallisuuden tarkastelu kohdistuu usein näkyvään vähemmistöön, mikä mielestäni korostaa näkökulmaa mitä pitää myös nostaa: Voiko näkyvään vähemmistöön kuuluva vain olla oma itsensä ja määritellä oman osallisuudensa, ilman että he joutuisivat aina ulkoisen olemuksensa takia rodullistetuksi tai että sitä heidän osallisuuttansa määritellään heidän puolestansa? Miksi minun ja minun näköisieni tilan ottaminen on jollain tapaa jotain erityistä, miksi se ei voi olla yhtä tavanomaista, kuin kysyjän tilan ottaminen ja asema? Voiko pakolainen olla vain osaava ja siksi täällä samassa tilassa meidän kanssamme vai nähdäänkö pakolaisen olemassaolo jo jonkinlaisena protestina?

On erityisen tärkeää kysyä itse kokemusasiantuntijoilta, miten he kokevat tilanteen. Vieläkin tärkeämpää on hyväksyä heidän vastauksensa eikä puhua heidän yli, koska osallisuus on subjektiivista. Minun vastaukseni heijastavat vain minun kokemustani ja minun osallisuuttani, enkä voisi koskaan vastata universaalisella totuudella ja maalailla kaikille sopivia vastauksia, jotka soveltuisivat kuvastamaan kaikkien kokemusta.

Kirjoittaja: Sara Al Husaini, hankesihteeri Osallisena -hanke, Uudenmaan ELY-keskus

Ihmisen perustarpeisiin kuuluu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja, että on osa suurempaa yhteisöä. Kuuluminen yhteisöön ja siinä toimiminen kulkee usein käsi kädessä kuulluksi tulemisen kanssa. Yksilö pääsee toimimaan ryhmässä, jossa tämä vuorovaikuttaa vertaistensa kanssa, yksilö pääsee kohtaamaan erilaisuutta, mutta myös samoja arvoja jakavia ihmisiä. Yksilö pääsee toimimaan aktiivisesti itselleen merkityksellisten asioiden parissa ja häntä myös tuetaan toiminnassa. Yksilö pääsee vaikuttamaan, niin omiin mahdollisuuksiin muovata omaa ympäristöä kuin muiden kanssa jaettavaa yhteiskuntaa.

Näin itse nykyään aktiivisena kansalaisena itseään pitävänä kiintiöpakolaistaustan omaavana korkeakouluopiskelijana näen yhden osallisuuden osa-alueen. Pohdin pitkään mistä lähtisin käsitettä purkamaan ja huomasin hyvin nopeasti itseni muistelemassa sellaisia ajanjaksoja elämässäni, jolloin en kokenut olevani osa yhteiskuntaa. Uskon että moni samankaltaisella taustalla kuin minulla on, kykenee samaistumaan kahden kulttuurin välillä seilailuun: olenko suomalainen, jotain muuta vai jotain siltä väliltä? Tähän vastaan toteamalla olevani turkulainen.

Lisää osallisuutta: Mielenterveys kuntoon

Yksinkertaista yhden reseptin ratkaisua osallisuuden lisäämiseen ei ole, sillä mikään ihmistoimintaa koskettava kysymys harvoin on helppo. Se vaatii resursseja ja panostuksia varhaisessa vaiheessa. Maahan saapuvien kohdalla tämä tarkoittaa tukitoimia, jotka aidosti ottavat huomioon ihmisten moninaisuuden ja kokemukset elämässä. Mikä sitten on sellainen yksi teema, joka näkyy ihmisen jokapäiväisessä elämässä? Mielenterveys. 2020-luvulla on sanomattakin selvää, että suomalaisessa yhteiskunnassa on herätty keskustelemaan laajasti mielenterveysongelmista. Stigma ja häpeän tunteet, jotka liittyvät rikkinäiseen mieleen ovat suuret ja nämä tulisi ottaa paremmin huomioon ihmisten tukipalveluissa. 

Heikosti toteutunut kotoutumisprosessi ja sen myötä suuri osattomuuden kokemus perheissä periytyy. Pakolaistaustaisten perheiden heikko luottamus yhteiskuntaan sekä heikko kiinnittyminen ympäröivään yhteisöön luo sukupolven yli kestävää osattomuutta, jota on hyvin vaikea purkaa.

Tiedämme monen asian olevan periytyvää ja niin myös osallisuus. Jos lapset kasvavat ympäristössä, jossa koetaan ettei omaan asemaan ja omaan toimintaan voida vaikuttaa on hyvin todennäköistä, että osattomuuden tunne kasvaa ja kokemus yhteiskuntaan kuulumisesta on heikolla saralla. Syrjäytymisen riski on suuri ja on hyvin pienestä kiinni saako ihminen kiinni omasta elämästään. 

Ratkaisuna näihin haasteisiin näen tukipalvelut aina varhaiskasvatuksesta peruskouluun ja sitä seuraavalle ajalle. Suomalainen koulutusjärjestelmä on siitä kaunis instituutio, että se antaa mahdollisuuden ihmiselle taistella itselleen parempi asema, mikäli tämä niin haluaa. Helppoa se ei kuitenkaan ole. Uskon kuitenkin, että satsaamalla koulutukseen ja pitämällä huolta opetuksen laadusta ja sen kyvystä vastata yhteiskunnan moninaisiin haasteisiin ja erilaisiin tarpeisiin, voisi menestyksen ainekset olla koossa. Päästäisiin askeleen lähemmäksi yhteiskuntaa, jossa tausta ei ole enää merkittävin tekijä yhteenkuuluvuuden tunteen kokemisessa ja entistä useampi moninaisen taustan omaava voisi kokea itsensä kuulluksi.

Lisää resursseja ja osaamista koulutukseen

Tulevana kasvattajana ja opettajana huomaan jo opiskeluaikana kantavani suurta huolta lapsista ja nuorista sekä heidän tulevaisuudestaan. Erityisesti kannan huolta heistä, jotka saapuvat Suomeen alueilta, joista on jouduttu lähtemään pakon alla sodan tai muun vastaan henkeä uhkaavan uhan vuoksi. Huoleni kohdistuu niin omaan jaksamiseen, osaamiseen ja kykyyn tukea oppilaita sekä heidän vanhempiaan uudessa tilanteessa, jossa on sopeuduttava uuteen ympäristöön. 

Haluan kuitenkin pysyä optimistisena ja uskoa siihen, että Suomessa olisi vihdoin herätty tähän teemaan viimeistään tässä vaiheessa kun sota on Euroopassa eikä “jossain tuolla kaukana”. Haluan uskoa, että viranomaiset ja jokainen toimija, joka arkityössään näiden teemojen parissa toimii on ottanut aikaa ja kääntänyt katseen menneeseen ja todennut, että “tuo asia meni pieleen, pidetään huolta ettei vastaavaa enää jatkossa tapahdu”.

Viimeisenä haluaisin mainita, että jokainen perhe ja yksilö sen sisällä on erilainen ja jokaisella on hyvin erilainen kokemus ja ajatus asioiden tilasta yhteiskunnassa. Pidän itseäni onnekkaana, että olen päätynyt tähän missä olen nyt, mutta itsestäänselvyytenä en tule mitään saavuttamaani pitämään. Ihmiset ovat erilaisia ja suuri ihmisryhmä, kuten (kiintiö)pakolaistaustaiset Suomessa ovat hyvin moninainen joukko, jonka moninainen ääni ei tule vielä tarpeeksi kuuluviin.

Amir Abdelamir on opiskelija, joka on aiemmin vaikuttanut EYP – European Youth Parliament- nuorisojärjestössä ja nykyään toimii Jyväskylän yliopiston eri opiskelijaedustajan tehtävissä. 

Pian tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Suomi otti vastaan ensimmäiset pakolaiset. 1970-luvulla Suomeen saapui hieman alle kaksisataa Chilen sotilasvallankaappausta ja noin viisisataa Vietnamin sotaa paennutta pakolaista. Vielä vuonna 1989 Suomessa asui ainoastaan noin 1500 pakolaistaustaista. Kuitenkin 1990-luvulla monilla eri alueilla puhjenneet konfliktit johtivat siihen, että myös Suomeen alkoi saapua ihmisiä monista eri maista. 90-luvulla Suomessa asui jo Somaliasta, Iranista, Irakista ja entisen Jugoslavian alueelta kotoisin olevia pakolaisia.

Suomi ottikin ensimmäiset askeleensa kohti kasvavaa väestön monimuotoistumista 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Vielä 90-luvulla ulkomaalaisväestön huomioonottaminen tarkoitti pitkälti ”monikulttuurisen Suomen rakentamista”. Monikulttuurinen toiminta keskittyi tuohon aikaan pääosin ”kulttuurien kohtaamiseen” ja muualta saapuneiden ”kulttuurien tutustumiseen”.

Toimivia väestösuhteita alettiin 90-luvulla rakentaa ulkomaalaisväestön ja kantaväestön välille kansainvälisten kohtaamispaikkojen kautta, joiden toiminta perustui kulttuuristen siltojen luomiseen. Asenneilmaston muuttamiseen tähdännyt monikulttuurisen Suomen rakentaminen tarkoitti tässä yhteydessä usein erilaisiin ja kantasuomalaisille uusiin ruoka-, tanssi- ja musiikkikulttuureihin tutustumista. Hyväntahtoisen toiminnan ongelmaksi muodostui kuitenkin usein se, että juuri maahanmuuttaneet nähtiin ensisijaisesti oman kulttuurinsa edustajina kuin yksilöinä. Näkyviin kulttuurieroihin keskittyminen paitsi peitti alleen kysymyksen siitä, mihin kunkin omalla kulttuurilla ylipäätään viitattiin, se jätti usein huomiotta myös pakolaisten elämän realiteetteihin, kuten maahanmuuttoon, pakolaisuuteen, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, ikään, entisessä kotimaassa koettuihin traumoihin, sosioekonomiseen ja koulutustaustaan, hyvinvointiin ja terveyteen sekä erilaisiin identiteetteihin keskittyviä kysymyksiä ja näkökohtia.

Tieto ja taito on karttunut monella eri osa-alueella 90-lukuun verrattuna. Ymmärrys myös siitä, etteivät yksilöt ole välttämättä osa alueellisesti tai kansallisesti määrättyä identiteettiä on noussut vahvemmin esiin ja syventynyt 1990-luvulla käyttöönotetun transnationalismin myötä. Transnationaalisessa elämässä muutot ja muuttoliike eivät ole lineaarisia prosesseja alku- ja loppupisteineen, vaan usein jatkuvia ja monipaikkaisia.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuonna 2020 jo noin 444 000 ulkomaalaistaustaista, jonka molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi oli syntynyt ulkomailla. Pakolaistaustaisia näistä oli vain pieni murto-osa. UNHCR:n mukaan kuitenkin lähes 80 miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa konfliktien ja ihmisoikeusrikkomusten seurauksena vuonna 2019. Lähes 70 prosenttia kaikista maailman pakolaisista tulee Syyriasta, Venezuelasta, Afganistanista, Etelä-Sudanista ja Myanmarista. On huomionarvoista, että 85 prosenttia kaikista kotimaansa rajojen ulkopuolelle paenneista maailman pakolaisista ei ole paennut läntisiin teollisuusmaihin, vaan kaikkein köyhimpiin maihin.

Suomeen saapuneiden pakolaisten tiet vievät niin maantieteellisesti, historiallisesti kuin kulttuurisestikin moniin eri suuntiin. Samaan aikaan on entistä tärkeämpää huomioida, että myös samasta maasta kotoisin olevat pakolaisryhmät ovat vuosi vuodelta sisäisesti monimuotoisempia. Yhteiskunnan moninaistuminen on jatkuvaa muutosta, sekoittumista ja monikerroksisuutta. Yhdenvertaisuutta edistävän työn näkökulmasta huomiota tulisi kiinnittää pakolaistaustaisten elinolosuhteisiin vaikuttaviin tekijöihin. Yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää ennen muuta erityistarpeiden ja lähtökohtien huomioimista sekä syrjimättömyyden periaatteen toteutumista.

Airin Bahmani on ihmisoikeuskysymyksiin, yhdenvertaisuuteen, ilmastonmuutokseen sekä kansainväliseen politiikkaan erikoistunut aluetutkija sekä tietokirjailija.

Lähteet:

Juntunen, Marko (2020): Matkalla islamilaisessa Suomessa. Tampere: Vastapaino.

Moisio, Jenni & Gissler, Mika & Haapakorva, Pasi & Myllyniemi, Sami (2016): Lasten ja nuorten muuttoliike tilastoissa. Teoksessa Antti Kivijärvi & Marja Peltola (toim.) Lapset ja nuoret muuttoliikkeessä. Nuorten elinolot -vuosikirja 2016. Helsinki: Unigrafia. 17–50. 

Pakolaisapu: pakolaisuus Suomessa.

Tilastokeskus: Maahanmuuttajat väestössä.

UNHCR: Refugee Statistics.

Osallisuuden tärkeydestä kuulemme usein. Useimmiten kielen oppimista painotetaan osallisuuden rinnalla, sillä kielen osaaminen luonnollisesti helpottaa osallistumista. Harvemmin puhutaan kuitenkaan muista osallisuuden kynnyksistä, joita moni kielitaitoinen näkyvään vähemmistöön kuuluva nuori kohtaa – esimerkiksi mielenterveyteen liittyvät tekijät.

Ei varmaan tarvitse toistaa, että koronavuodet ovat olleet raskaita lähes jokaiselle. Koronan vaikutukset näkyvät meidän jaksamisessamme, mutta jos kynnys osallistumiseen on ollut muutenkin korkealla jo ennen pandemiaa, nämä samat kynnykset näyttäytyvät jopa suomea puhuvalle pakolaistaustaiselle nuorelle entistä isommilta järkäleiltä, joiden kiipeäminen vaatisi henkisiä voimavaroja, joita meillä kaikilla ei samalla tavalla ole. Tämä voi vaikuttaa minun ja monen muun pakolais- ja maahanmuuttajataustaisen nuoren jaksamiseen, mikä pitkällä tähtäimellä saattaa johtaa mielenterveyden heikkenemiseen ja näin myös osallisuuden vähentymiseen.

Pakolaistaustaisena maahan muuttaneena koen aivan samaa sisäistä vähättelyä ja kamppailua kuin kaikki muutkin. Kuulen sen saman vähättelevän äänen, joka hiipii kuiskaamaan minulle ennen tärkeitä päätöksiä, miten en ole tarpeeksi hyvä osallistumaan, vaikka tuntisinkin aiheen läpikotaisin. Tämä sama ääni saa vahvistusta lannistajista, jotka hokevat maahanmuuttokriittisyyttä, mutta löytävät kuitenkin aktiiviset maahanmuuttajanuoret somesta ja somen ulkopuolelta, joita he sitten kovaan tahtiin koittavat himmentää. Tämä sisäinen lyttäävä ääni saa sitten voimaa näistä lannistajista, jotka menevät laumana hiljentämään pakolaistaustaisen ja maahan muuttaneen nuoren yleistämällä tai muuten vain kiusaamalla henkilöä taustansa vuoksi. 

Konkreettisesti tämä kiusanteko ja syrjintä näkyy somessa ja myös arjessa herjauksina. Yksi asia on kuitenkin selvää: näitä ihmisiä ei häiritse sanojensa mukaan ”haittamaahanmuutto” vaan ylipäätään maahanmuutto, koska aktiiviset maahan muuttaneet ja pakolaisnuoret eivät ole aktiivisuudellaan haittaamassa yhteiskuntaa vaan päinvastoin – he haluavat olla osana tätä hienoa maata. Niin haluan minäkin, siksi haluankin jakaa ja taustoittaa teille viime kevään päätöstäni ottaa elämäni suurimpia askelia asettumalla ehdolle kuntavaaleissa. Ehdolle asettuminen herätti pelkoa, sillä ajoittain sisälläni tunnen alemmuuden tunnetta ja joskus jopa häpeää yksinkertaisista elämäntavoistani ja vähävaraisesta taustastani. Mediassa näkyvät poliitikot usein tuntuvat jopa hyvin kaukaisilta. 

Olen vähätuloinen maahan muuttanut nainen ja vielä pakolaisena tullut niistä ”huonommista” maista. Kuka minua edes äänestäisi? Näkisikö joku minussa sellaisen ihmisen, joka ansaitsisi heidän ainoan äänensä? Pelkäsin epäonnistumisen lisäksi myös sitä mahdollista vihaa, jota kohtaisin maahan muuttaneena nuorena julkisuudessa. Epäröin niin paljon, että laitoin puolueen sihteerille viestiä kokemastani stressistä, jota etätyöt ja etäopinnot kuormittivat entisestään.

En kehdannut avata kaikkia huoliani, mutta sihteeri kuitenkin kannusti lähtemään ehdolle ja hän mainitsi representaation tärkeyden, mikä sai minut harkitsemaan osallisuutta uudelleen. Päätin pitkän harkinnan jälkeen lähteä ehdolle. Kävelin kuntavaalien alla Espoossa vaalimainoksia jaellen ja tuntemattomia rohkeasti lähestyen. Haluan kertoa teille erityisesti kolmesta kohtaamisesta, jotka vaikuttivat henkisesti minuun vaikka kohtaamisia oli toki enemmänkin. 

Meitä ohjeistettiin puolueen toimesta kampanjoimaan varmuuden varalta pareina, mutta en oikein kehdannut pyytää ketään. Sateen ropinan tahtiin kuljin yksin Soukan Suvisaaristoa ja Espoonlahden aluetta tunteja edes takaisin, jospa täältä joku luottaisi minuun. Kävelin omakotitalojen luukkuihin ujuttamassa mainostani. Kehtaanko mennä tuon omakotitalon ovelle viemään vaalimainosta? Kehtaanko ojentaa vaalimainoksen tälle lenkkeilijälle? Kehtaanko jutustaa? Joka kerta, kun tämä kyseenalaistava ja lannistava ääni voimistui koitin pysyä positiivisena. 

Pari päivää myöhemmin törmäsin Soukan ostarilla sattumalta Mikko Lievoseen, joka oli itsekin ehdolla. Kysyin Mikkoa mukaan kampanjoimaan, koska minua hieman pelotti kampanjoida yksin. Lievonen otti minut mukaan ja päätimme mennä seuraavana päivänä Tapiolaan.

Tapiolassa minua lähestyi keski-ikäinen mies, joka harrasti valokuvausta. Hän käveli suoraan minua päin ja sanoi, ”Äänestin sinua”, yllätyin positiivisesti. Yllätyin, koska en osannut aavistaa että hän näki ja koki, että olin hänen äänensä veroinen ehdokas. Tämän kuvaajan tiedän nimeltä, sillä hän laittoi minut myöhemmin seurantaan somessa, mutta hän ei todennäköisesti tiedä tätä lukematta, minkä vaikutuksen hänen sanomisensa teki minuun. Hänen äänensä loi minussa uskoa ja hänen tsemppauksensa antoi energiaa jatkaa.

Jatkoin hyvällä mielellä kampanjointia ja päätettiin Mikon kanssa mennä tulevina päivinä Espoon keskukseen jakamaan toistemme vaalimainoksia. Seisoimme puolueen vaalijulisteen vieressä ja jututimme ohikulkijoita. Puolueen vaalijuliste oli herättänyt yhden perheen huomion. Perheessä oli näkyvään vähemmistöön kuuluvia lapsia. He katsoivat minua ja osoittivat sitten julisteessa kuvaani. Pienet sormet osoittivat sitten takaisin minua. ”Se on hän,” vanhempi tyttö kuiskasi nuoremmalle siskolleen. 

”Juu, olen kuvan henkilö,” vastasin hymyillen. 

Lapset kuiskailivat toisilleen ja vilkuttivat minulle. Nämä lapset poimivat minut puolueen vaalijulisteesta, mutta eivät kanssaehdokkaitani. Puolueen sihteeri oli oikeassa. Kuvani selkeästi herätti jonkinlaisia tunteita heissä ja tuolloin havahduin siihen, ettei minun osallisuuteni vaikuta vain minuun, mutta myös muihin. Nuoriin, jotka eivät ole tottuneet näkemään eri näköisiä ja taustaisia ehdokkaita. Nuoriin, jotka eivät ole nähneet heidän näköisiään ehdokkaita.

Vaalipäivä lähestyi ripeään tahtiin, joten lauantaina päätin jatkaa kampanjointia Iso Omenassa. Olimme parin demariaktiivin kanssa flaikuttamassa, kun meitä lähestyi keski-ikäinen mies. Tämä mies otti vastaan puolueen vaalimainoksia. Kunnallisjärjestön puheenjohtaja Huntusen Mika ehdotti nuoria demariehdokkaita hänelle ja samalla hän ojensi minun mainokseni kyseiselle miehelle. Mihin mies vastasi: ”En minä mitään maahanmuuttajaa äänestä”. Hän katsoi minua virnistäen ja jatkoi: ”En äänestä vieraslajia”. Tämä mies jatkoi syrjivää käytöstään. Tiesin jo silloin, että hän halusi lannistaa ja satuttaa minua, koska kuka menisi muuten sanomaan noin aivan tuntemattomalle nuorelle. Toki tuolloin hän onnistuikin satuttamaan minua ja se sama ääni, jota olin koittanut hiljentää voimistui entisestään. 

Niin, kuka äänestäisi minunlaista henkilöä, kuka edes äänestäisi maahan muuttanutta, ehkä hän on oikeassa, ehkä vaikka mitä tahansa tekisinkään minua ei hyväksytä tänne, vaikka miten epätoivoisesti yritänkään. Onneksi kohtasin tämän miehen kuntavaalien loppumetreillä, koska olin tässä vaiheessa henkisesti aivan puhki.

Jaoin tapahtuman someen, koska ihmisten pitäisi osata reagoida tällaisiin tilanteisiin. Ihmisten pitäisi seistä kiusaamista, rasismia ja muuta syrjintää vastaan. En henkisesti jaksa olla ainut, joka käskee toista lopettamaan. Eikä minun pitäisikään. Kun puhutaan osallisuudesta, puhutaan myös kynnyksistä, joita jopa kielitaitoinen pakolainen ja maahan muuttanut kohtaa.

Vielä joku päivä, pakolais- ja maahanmuuttajataustainen nuori voi asettua ehdolle ja osallistua tuntematta pelkoa, jännitystä tai muuta häpeää. Ilman, että heidän ihmisyyttä ja oikeutta olla Suomessa kyseenalaistettaisiin. Osallistun, jotta vielä joskus tämäkin päivä koittaisi.

Osallistun tästä hiljentävästä äänestä huolimatta, osallistun tämän Iso Omenassa kohtaamani miehen loukkaavista sanoista huolimatta, osallistun, vaikka epäröin ja ajoittain minua jopa pelottaakin, koska Suomessa on tämän kuvaajan kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, joiden sydän sykkii hyvälle. Suomessa on myös minun näköisiäni ihmisiä, jotka tunnistavat itsensä minun tunteistani. Ihmisiä, jotka eivät ole tottuneet näkemään eri taustaisia ja näköisiä ihmisiä yhteiskunnan eri asemissa. Siispä juoksen osallistumaan, pidän ääntä yllä jopa silloin kun tuntuu kuin huutaisin tyhjyyteen, koska uskon muutokseen.

Tammikuun blogin kirjoittaja on opiskelija, vuoden 2021 pakolaisnainen Sara Al Husaini.