Suomessa laki tarjoaa asukkaille oikeuden osallistua ja vaikuttaa laajasti yhteiskunnan eri osa-alueisiin. Vaikuttamisella saattaa tulla ensimmäisenä ja päällimmäisenä vaalit mieleen, ja oikeutetusti. Suomessa on mahdollisuus vaikuttaa vaalijärjestelmän kautta koko yhteiskuntaan. Jokaisella täysi-ikäisellä on oikeus osallistua vaaleihin esimerkiksi äänestämällä, tukemalla ehdokasta tai puoluetta tai asettumalla itse ehdolle.

Muitakin vaikuttamismahdollisuuksia on runsaasti tarjolla, esimerkiksi järjestö- ja yhdistystoiminta, sanan- ja ilmaisuvapauden käyttäminen jne. Ei ole liioiteltua, kun sanotaan, että Suomen tarjoamat vaikuttamismahdollisuudet ovat hyvin arvokkaita ja ainutlaatuisia koko maailmassa. Vielä tänä päivänä merkittävässä osassa eri puolilla maailmaa vastaava tai edes lähellä olevaa oikeutta ei ole.

Monissa maissa laki on kaukana tarjoamasta kaikille asukkailleen yhtäläisen oikeuden vaikuttaa, tai se on vain muodollista.

Näissä maissa vaikuttamismahdollisuus on käytännössä pitkälti sitä, kun osallistutaan tukemaan ja suorittamaan johtajan käskyjä, viittauksia ja viisauksia. Johtajan asema vaihtelee, se voi olla itselleen arvoaseman saanut poliitikko tai työpaikan esimies. Naisille johtajat voi tarkoittaa myös suvun miespuolisia henkilöitä.

Näissä yhteiskunnissa yksilöllä on rajoitettu oikeus toimia. Jopa ajattelemistakin on pyritty kontrolloimaan. Saattaa olla, että yksilö on päättynyt johtopäätökseen, ettei hänen tarvitse ajatella, kun johtaja tekee sen kaikkien puolesta. Tämä ei välttämättä ole omaa valintaa, vaan monien tekijöiden summana muodostunut näkökanta. Osallisuus voi siis olla jotain ihan muuta, kuin mitä esimerkiksi Suomessa sen käsitetään olevan.

Kun vertaa näiden maiden lainsäädäntöä ja käytäntöä Suomeen, ei voi olla huomamaatta, että ero on suorastaan kahdesta eri maailmasta. Suomessa kannustetaan ja tarjotaan mahdollisuuksia osallistumaan ja vaikuttamaan, kun taas monissa maissa kielletään, rajoitetaan tai väheksytään. Siispä Suomen tilanteen arvokkuutta ja tärkeyttä ei voi liikaa korostaa.

Suomessa kaikki ei kuitenkaan ole mutkatonta.

On oikeus vaikuttaa, mutta käytännössä tämän oikeuden harjoittaminen poikkeaa ja vaihtelee suuresti yksilöstä toiseen. Toisilla on huomattavasti paremmat edellytykset ja puitteet hyödyntävät tätä oikeutta kuin muilla. Vaikuttamismahdollisuuksien eri osa-alueilla tämän voi huomata.

Tarkastellaan esimerkiksi alussa mainittua vaikuttamistapaa; vaaleja. Suomessa suhteellisen helposti voi päästä ehdokkaaksi, varsinkin kuntavaaleissa kynnys on matala. Tämä on mainiota ja ei kovin tuttua kaikkialla maailmassa. Ehdokkaat eivät kuitenkaan ole tasavertaisessa asemassa keskenään. Toisilla on varaa sijoittaa kampanjaan kymmeniä tai jopa satoja tuhansia euroja, kun taas toiset ehdokkaat lähtevät nollabudjetilla kampanjoimaan. Ja se on todettu, että raha parantaa merkittävästi onnistunutta kampanjaa ja mahdollistaa läpimenoa tehokkaammin.

Eli tässä esimerkissä, vaikka yhtäläiset oikeudet vaikuttamiselle on, mutta käytännössä selkeä epätasa-arvo voi kannustaa toista paremmin tarttumaan mahdollisuuteensa, ja toiset kokevat edessään suurempia haasteita. Yksilö saattaa kokea, että hänellä on käytännössä hyvin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa, ja tämän vuoksi hän voi luopua kokonaan oikeudesta vaikuttaa.

Heikko taloudellinen tilanne, rajalliset kontaktit avainhenkilöihin, heikko osaaminen ja monet muut yksilölliset sekä yhteiskunnalliset tekijät saattavat aiheuttaa kynnyksen nousemista osallisuudelle. Moni siis saattaa vapaaehtoisesti rajoittaa itseltään oikeuksia, vaikka toisin haluaisi. Ei siis sen takia, etteikö henkilö näkisi osallistumista tärkeänä, vaan sen takia, ettei hän välttämättä näe, että hänen osallisuudellansa olisi merkitystä tai vaikutusta, monesti oikeutetusti.

Oikeudet ja mahdollisuudet eivät aina kulje käsi käsissä. Parempaa on kuitenkin mahdollista monin tavoin saavuttaa. Muualla annetaan ymmärtää, että Suomen tarjoamia mahdollisuuksia ei ole mahdollista tavoittaa, mutta pyrittäköön täällä vielä parempaan, mikä on mahdollista saavuttaa monin tavoin.

Kirjoittaja: Binar Mustafa

Olen Shilan, 19- vuotias Turusta. Muutin vain yhden vanhana Suomeen vanhempieni kanssa Kurdistanista. Tulimme Suomeen, sillä vanhempani tahtoivat minulle paremman elämän, paremman koulutuksen ja he tahtoivat ennen kaikkea minulle onnellisemman elämän.

Emme ole kotona puhuneet hirveästi identiteetistä. Minulle on vain kerrottu mistä juureni ovat ja mitä kieltä puhun. Olemme ylpeitä kurdilaisista juuristamme, mutta juurista puhuminen ei ole helppoa. Olemme maailman suurimmista kansoista, jolla on oma kansallislippu, kulttuuri ja oma kieli, mutta meillä ei ole omaa itsenäistä valtiota. Tämä on asia, jota meidän on vaikea käsittää.

On vaikea käsittää, miksi pelkästään kurdina oleminen aiheuttaa niin paljon vastoinkäymisiä.

Meidän kurdilaisten on vaikeaa käsittää, että miksi meidän olemassaolomme häiritsee jotakuta niin vahvasti, että tahtovat meidät maailmankartalta pois. Meidän on vaikea ymmärtää se, miksi puhuessamme omaa äidinkieltämme tai näyttäessämme kansalaisuuttamme, meitä aletaan haukkumaan ja vainoamaan. Tahtoisimme elää rauhassa ja toteuttaa itseämme kuin haluamme, puhua omalla äidinkielellä ilman pelkoa.

Isäni on kotoisin Rojhalatista eli hän on perheensä kanssa asustellut Iranin hallitsemalla Kurdialueella. Siellä on esimerkiksi kiellettyä puhua kurdin kielellä eli siis kaikki opettaminen ja oppiminen omalla äidinkielellä on kiellettyä. Kurdien on pitänyt kohdata sortoa ja tukahduttaa oman kurdilaisuutensa pelkästään kansallisuutensa takia. 

Olen pitkän ajan kamppaillut oman identiteettini kanssa. Tiedän sen, että en ole ainoa kurdilainen nuori, joka on kamppaillut asian kanssa.

Pienestä lähtien meille on koulussa kerrottu, että olemme suomalaisia, sillä asumme Suomessa, mutta vastaamme tulee kuitenkin ihmisiä, jotka kiistävät tämän ja tahtovat meidän palaavan sinne mistä tulimmekin. Ja on taas sellaisia ihmisiä, jotka tuomitsevat meidät ns. huonoiksi kurdilaisiksi, jos emme puhu täydellistä äidinkieltä tai seuraa yhteisömme normeja. Tähän asiaan tulee vielä lisäksi eurooppalaisuus, pohjoismaalaisuus jne. Nämä ovat asioita, jotka vaikuttavat meidän identiteetteihimme ja joiden kanssa me kamppailemme. Identiteetti ei ole helppo asia, varsinkin jos on kolmannen sukupolven maahanmuuttaja (maahanmuuttaja, joka on syntynyt muualla ja tullut pienenä Suomeen/maahanmuuttaja, joka on syntynyt Suomessa, mutta vanhemmat eivät).

Lapsena sanoin aina olevani puoleksi kurdi ja puoleksi suomalainen.

Nyt olen ymmärtänyt sen, että voin olla kumpaakin, ilman sanaa ”puoleksi”. Olen kurdilainen, suomalainen sekä eurooppalainen. Osaan yhteensä viisi kieltä, mutta en niitäkään täydellisesti. Näistä viidestä kurdin kieli eli äidinkieleni on kolmanneksi vahvin. Tämä harmittaa minua aivan suunnattomasti. Olisin toivonut osaavani paremmin omaa äidinkieltä. Minulle ei harmillisesti koskaan tarjottu mahdollisuutta oppia omaa äidinkieltäni. Eikä itselläni ole ollut kavereitakaan, joiden kanssa puhua kurdin kielellä.

Toivoisin, että panostaisimme koulussa ja kotona enemmän identiteettiasioihin ja omiin juuriin eli siihen keitä me olemme, mistä me tulemme ja käytäisiin läpi esi-isimme historiaa. Toivoisin, että olisimme enemmän kosketuksissa omaan kulttuuriin ja että meidän kokemaan kiusaamiseen ja rasismiin puututtaisiin matalalla kynnyksellä. Yläasteella ollessani koulussani kiusattiin kurdilaisia. Muistan kuinka muut ulkomaalaiset nuoret haukkuivat minua ja kutsuivat minua maattomaksi ja että minua ei pitäisi edes olla olemassa. Tätä rasismia on kohdannut moni muu kurdinuori eikä siihen ikinä puututtu vaan kiusaaminen jatkui vielä tuleviin vuosiluokkiin. Minusta olisi hienoa käydä näitä asioita läpi, jotta me nuoret ymmärtäisimme enemmän itseämme sekä tunteitamme.

Kirjoittaja: Shilan Moulani, Aktivisti

Viime aikoina on ollut paljon puhetta ns. rakenteellisesta syrjinnästä. Haluaisin kuitenkin puhua nyt vähemmälle huomiolle jääneestä epäkohdasta, jota voisi kutsua vaikka ”rakenteelliseksi priorisoinniksi”.

Tarkoitan sillä tässä viranomaisten useimmiten tahatonta työtehtäviensä arvottamista, eli mitä asioita viedään eteenpäin ja mitkä valuvat tehtävälistan hännille. Rakenteellisella priorisoinnilla – varsinkin kun kyse on säädöksistä ja byrokratiasta – on suuret vaikutukset yksilöiden osallisuuden ja tasavertaisten mahdollisuuksien kannalta. Paljon voi olla kiinni vain yhdestä sanasta, kuten sain itse todeta.

Hieman taustastani. Suoritin proviisorin tutkinnon kotimaassani, ja ehdin työskennellä apteekissa pari vuotta ennen kuin muutin Suomeen. Aloitin heti kieliopinnot, ja kun kielitaitoni oli riittävä, saatoin aloittaa farmasian täydennysopinnot Helsingin yliopistossa tutkintoni laillistamiseksi myös Suomessa.

Innostuin uudestaan farmasiasta osaavien ja lämminhenkisten opettajien johdolla. Opintoni etenivät suunnitellusti ja sain kursseista kiitettäviä.

Täydennysopintoihini kuului myös kaksi kolmen kuukauden harjoittelua. Molemmat harjoitteluapteekit olivat todella vastaanottavaisia ja opettavaisia. Mutta jo ensimmäisen harjoitteluni aikana törmäsin ongelmaan, mistä olin kyllä kuullut mutten ollut ymmärtänyt sen merkitystä.

Valvira ei myönnä farmasian täydennysopiskelijoille varmennekorttia.

Mikä ihmeen varmennekortti? Samaa kysyin itsekin. Se tarvitaan, jotta farmaseutti – tai harjoittelija – voi toimittaa asiakkaille lääkkeitä, kun he tulevat reseptin kanssa tiskille. Kaikki Suomessa tutkintoa suorittavat opiskelijat saavat Valviralta ns. väliaikaisen varmennekortin ennen harjoittelua. Mutta tutkintoaan laillistavat täydennysopiskelijat – vaikka he olisivat jo työskennelleet apteekissa vuosia – eivät sitä kuitenkaan saa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaltaiseni harjoittelija tarvitsee jonkun apteekissa työskentelevän farmaseutin työparikseen, jotta voisi tämän varmennekortilla harjoitella lääkkeiden toimitusta. Tästä tulee monia ongelmia.

Ensinnäkin apteekin kannalta täydennysopiskelijasta voi tulla hidaste. Sen sijaan, että opiskelija olisi lisäapu lääkkeiden toimituksessa, hän tarvitsee prosessiin yhden farmaseutin jatkuvan läsnäolon toimittaakseen lääkkeitä hänen varmennekortillansa koko harjoittelun aikana. Siinä missä tutkinto-opiskelija voi olla auttamassa jonon purkamisessa, täydennysopiskelija todennäköisesti määrätään käsikaupan puolelle koska kaikki varmennekortin omaavat työntekijät tarvitaan lääkkeiden toimittamiseen mukaan lukien tutkinto-opiskelijoiden varmennekortit.

Tämän takia apteekit voivat epäröidä täydennysopiskelijan ottamista harjoitteluun. Hän on myös riippuvainen muiden farmaseuttien aikatauluista ja halukkuudesta toimia työparina, koska oman varmennekortin tarjoaminen on täysin vapaaehtoista eikä sitä mainita esim. yliopiston ohjeissa apteekeille.

Lisäksi toisin kuin täydennysopiskelija, tutkinto-opiskelija – jolla on vähemmän osaamista ja kokemusta – voi työskennellä ensimmäisen harjoittelun jälkeen rajoitetuin valtuuksin lääkkeiden toimittamisessa. 

Kaikesta tästä seuraa stressin lisäksi, että täydennysopiskelija ei saa yhtä paljon ja laajalti työkokemusta, mikä vaikuttaa hänen taloudelliseen tilanteeseensa ja tasavertaisuuteen työnhaussa.

Mutta ehkä Valviralla on hyvä syy, miksi he eivät myönnä täydennysopiskelijoille varmennekorttia?

Ei ole. Selvitin asiaa puolisoni kanssa, ja monen puhelun ja ihmisen jälkeen tavoitimme Valviran lakimiehen, joka osasi välittömästi antaa vastauksen.

Kyse on yhdestä sanasta sosiaali- ja terveydenhuollon säädöksessä, jossa määritetään, että farmasian varmennekortin voi saada tutkinto-opiskelija ja laillistettu farmaseutti. Koska täydennysopiskelija ei ole kumpaakaan, hän ei voi sitä saada. Lakimiehen mukaan tästä on mainittu säädöksestä vastaavalle Valtioneuvostolle jo useamman vuoden ajan, mutta vain yhtä sanaa – ”täydennysopiskelija” – ei ole lisätty. Kiireellisemmät asiat priorisoidaan toistuvasti edelle.

En usko, että kukaan tarkoituksella syrjii täydennysopiskelijoita. Varmennekortin puuttuminen, kun ei ole kenenkään etu. Vaikka vaikutus on suurin yksilölle, myös yhteiskunta kärsii. Suomessa on nimittäin maanlaajuinen pula farmaseuteista, ja vain yhden sanan takia emme voi olla osaltamme helpottamassa tätä ongelmaa.

Kirjoittaja: Amin, farmasian täydennysopiskelija

Mielenterveydestä nykyään puhutaan paljon ja osataan ottaa monia asioita huomioon, mutta monesti keskustelun ulkopuolelle unohdetaan yksi riskialttiin ihmisryhmä; pakolaiset. Pakolaisuuteen liittyy monia erityisiä riskitekijöitä, jotka voivat altistaa psyykkisten oireiden puhkeamiselle tai pahenemiselle. Pakolaistaustaisilla maahanmuuttajilla on todettu enemmän psyykkisiä ongelmia verrattuna kantaväestöön sekä kansainvälisissä että Suomessa toteutetuissa tutkimuksissa. Itseäni huolettaa tämä aihe ja ammattilaisten kyvyttömyys huomata riittävän ajoissa ihmisen avun tarve.  Erilaisia syitä psyykkisen oireen puhkeamiselle ovat esimerkiksi entisessä kotimaassa koetut tapahtumat kuten sota, kidutus, seksuaaliväkivalta, syyttä vangitseminen tai muu vakava väkivalta. Monet ovat joutuneet näkemään myös läheisiinsä kohdistunutta väkivaltaa tai kuolemaa. Myös moninaiset ongelmat Suomessa kuten syrjintä, pelko kielteisestä oleskelulupa päätöksestä ja palautuksesta kotimaahan sekä vaikeus saada tilanteeseen sopivia palveluja lisäävät psyykkistä kuormaa merkittävästi. Ihmiset tietenkin reagoivat samankaltaisiin kokemuksiin eri tavalla, mutta pakolaisen selviytyminen järkytyksestä ja erilaisista traumoista riippuu usein tapahtuman voimakuudesta, sen toistuvuudesta sekä hänen saamastaan tuesta. 

Psykiatrialla noin kolme vuotta työskennelleenä mielestäni suurin tilannetta pahentava tekijä on se, että hoitoon hakeudutaan liian myöhään suuren stigman pelossa.

Yhteisöllisistä kulttuureista tulevilla myös perhe ja muut läheiset saattavat suojella vaikeasti sairasta ihmistä leimautumiselta liian kauan, mikä puolestaan viivästyttää hoitoon hakeutumista ja pahentaa tilannetta entisestään. Ajatellaan, että ihminen on joko terve tai ”hullu” ja välimaastoa ei tunneta tai tiedetä. Monet pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos heidän tiedetään käyttävän mielialalääkkeitä. Kuten monessa muussakin asiassa, niin myös tässä stigmat ja pelot johtuvat tiedon puutteesta.

Hoitoon hakeutumisen esteinä ovat monesti myös erilaiset uskomukset psyykkisen tilan syistä sekä kokemattomuus länsimaisten terveyspalveluiden käytöstä. Monesti pakolaisilla voi olla vääriä ennakkoluuloja länsimaisesta terveydenhuollosta. Pakolaiset ja yleisesti maahanmuuttajat suhtautuvat tutkitusti usein psykiatriseen lääkehoitoon epäluuloisesti tai varautuneesti. He voivat pelätä lääkehoidon vaikuttavan heidän persoonallisuuteensa tai aiheuttavan heille muuta vahinkoa. Mielenterveyden oireet kuvataan usein myös erilaisina somaattisina ongelmina esimerkiksi kipuina, väsymyksenä tai unettomuutena, eikä niiden koeta liittyvän psyykkisiin oireisiin. Tällöin erilaiset käsitykset voivat myös hankaloittaa luottamuksen syntymistä. Suomessa tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että pakolaisen traumakokemusten aiheuttaman psyykkisen oireilun esiintymisen vaihtelevuus voi myös vaikeuttaa hoitohenkilökunnassa mielenterveysongelmien tunnistamista ja diagnosointia sekä hoitotuloksiin pääsemistä. Pakolaisten lähtömaat ovat suurimaksi osaksi kehitysmaita, joissa ei ole yleensä kunnollisia terveyspalveluita, varsinkaan mielenterveyspalveluita. Tämän johdosta käsitykset mielenterveydestä ja mielenterveysongelmista ovat erilaiset eri kulttuureista ja maista tulevilla, mikä voi entisestään vaikeuttaa luottamuksen syntyä ja viivästyttää hoitoon hakeutumista. Muistan vieläkin kirkkaasti, kun yksi potilaistani sanoi minulle: ” Jos olisin ollut yhtä hullu kotimaassani, niin olisin ollut todennäköisesti raudoilla tolpassa kiinni. Se olisi ollut se minun hoitoni siellä. Onneksi olen nyt täällä saamassa täsmällistä hoitoa”.

Monesti mielenterveyden laajaa kirjoa ei tunneta lainkaan yksilö tasolla eikä kielen tasolla ja välillä mielenterveyteen liittyvä termistö voi olla myös täysin vieras tai jopa puuttua kielestä kokonaan.

Tämä on myös joskus syy tulkkauksen pitkittymiselle, koska eri sanoja joudutaan avaamaan asiakkaalle perin pohjin. On aina hyvä muistaa kertoa asiakkaalle, että tulkki on vaitiolovelvollinen kuten myös terveydenhuollonammattilainenkin ja hänen asiansa käsitellään vaitiolovelvollisuudella. On myös hyvä muistaa avata edes lyhyesti, mitä vaitiolovelvollisuus tarkoittaa, koska tämä termi ei välttämättä tarkoita mitään asiakkaalle. Olen itse kokenut tämän asian avaamisen helpottavan paljon keskustelun kulkua.

Monesti pakolaistaustaiselle perhe on hyvin tärkeä. Sen huomioiminen ja perheen hoitoon mukaan ottaminen voi joskus olla ratkaiseva tekijä hoidon sujuvuudessa sekä tulevien haasteiden ehkäisyssä. On siis ensisijaisen tärkeää ymmärtää pakolaisen perheen lähtökohtien vaikutukset hoitoon. Kaikkia kulttuureita maailmassa ei voi tietenkään tuntea ja jokainen ihminen on oma yksilö ja erilaisineen tarpeineen, mutta kulttuurisensitiivisellä työotteella pääsee pitkälle. Kulttuurisensitiivinen työote tarkoittaa työntekijältä kunnioittavaa vuorovaikutusta ja arvostavaa kohtaamista ja viestintää, niin sanallisesti kuin sanattomastikin. Sensitiivinen osaaminen liittyy vahvasti havainnoimiseen ja empatiakykyyn. Terveydenhuoltohenkilöstön asenteilla on suuri vaikutus pakolaisen hoitoon sitoutumiseen ja hoidon lopputulokseen. Tärkeää on hoitohenkilöstön aito kiinnostus ja motivaatio tutustua pakolaisasiakkaan tilanteeseen ja siihen liittyviin kulttuurisiin piirteisiin.

Tästä aiheesta voisin puhua paljon ja hartaasti, mutta kolme tärkeää asiaa haluaisin vielä nostaa uudelleen esiin. Mielestäni tärkein ja kriittisin tavoite on vähentää avun hakemiseen liittyvää stigmaa. Se on valitettavasti edelleen hyvin vahva myös kantasuomalaisten keskuudessa, vaikka edistystäkin on tapahtunut.  Toinen tärkeä asia on hoitoon pääsyn oikea-aikaistaminen, jotta tilanne ei pitkittyisi, mitä nyt tapahtuu kerta toisensa jälkeen. Kolmanneksi tärkeää olisi olla antamatta liian suurta painoarvoa kulttuurille, vaikka samaan aikaan pitääkin olla kulttuurisensitiivinen. Kulttuurin vaikuttavimmat tekijät on etsittävä ja on oltava sensitiivinen näiden asioiden kanssa, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä.  On muistettava, ettei kaikki käyttäytyminen välttämättä liity suoranaisesti kulttuuriin. Tällä tarkoitan sitä, ettei kaikkea saa laittaa vain kulttuurin piikkiin ja näin jättää oikeasti oireileva ja apua tarvitseva ihminen huomioimatta.

Kirjoittaja: Tawar Salari, Kätilö / Sairaanhoitaja, Terveystieteiden opiskelija UTU

TULEVAISUUS RIIPPUU SIITÄ, MITÄ PÄÄTTÄMME JA TEEMME TÄNÄÄN

Maahanmuutto on aina iso elämänmuutos ja mahdollisuus positiiviseen muutokseen. Suuri muutos ja uudet asiat luovat toivoa tulevaisuuteen. Maahan muutto on elämänmuutos ja haaste. Etualalla ovat yhdenvertaisuus, kieli, asuminen, työn haasteet, arkielämä. Voi olla epäselvyyksiä, jos oli painostusta ennen maasta muuttoa. Maahanmuuttajien tarinoissa – joita voit kuulla jokaiselta maahanmuuttajalta, kun puhut tai käyt heidän luonaan – on tunne sisäisistä vaikutuksista maahanmuuton ja olosuhteiden vaikutuksista. Siitä, mitä iso muutos on aiheuttanut hänen elämälleen. Mitä menetit ja mitä voitit maastamuutosta.

Olemme maahanmuuttajia ja meillä on erilaisia tunteita. Aina tuntuu kuin vieraalta, ja jokainen käy sen läpi jollain tavalla. Aiemmat kokemukset ja sosiaalinen elämä on auttanut meitä ymmärtämään ja oppimaan kieltä ja kulttuuria. Muuttajien mukana siirtyy aina henkisiä resursseja. Jos olisi helppo maahantulo, maastalähtö, oleskelu ja työnteko, olisivat ne maahanmuutossa etu.

Ihmisten välinen vuorovaikutus olisi helpompaa, jos olisi samanlaisen taustan omaavia maahanmuuttajia. Mutta maahanmuuttajat eivät ole homogeeninen ryhmä iän, kansalaisuuden, kielen tai kulttuurin suhteen. Maahanmuuttaja haluaa integroitua uuteen yhteiskuntaan, mikä tarkoittaa tapojen oppimista. Tällöin ryhmätoimintojen tulee olla avointa kaikille. Tämä vakuuttaa siitä, että ei ole yksin ja lisää turvallisuuden tunnetta, sillä sosiaaliset suhteet muiden kanssa tuottavat mielihyvää ja positiivisen tunteen.
Lisäksi toiminta voi tukea kulttuuriperinnön säilyttämistä. Monikulttuurisessa toiminnassa kunnioitetaan maahanmuuttajien perinteitä, uskomuksia ja kokemuksia sekä ymmärretään niitä. Tämä auttaa voi auttaa meitä sopeutumaan.

Vanhoja kokemuksiani voi hyödyntää maahanmuuton jälkeen

Meidän pitäisi kysyä, mikä elämässä on tärkeää? Onko se työ, perhe, raha, hyvä elämä tai sananvapaus. Voinko itse määritellä, mikä on tärkeää elämässäni? Kaikki tässä ovat tärkeitä, eikä sitä pidä koskaan hylätä. Me asumme maassa ja meidän maahanmuuttomme on tärkeä aihe.

Tässä esitän ainoastaan omia näkemyksiäni, minulla on omat kokemukseni. Olen kulttuurialan moniosaaja. Minulla on runsaasti kokemusta kotimaassani, esimerkiksi lisäkoulutusten tuomaa osaamista ja minulla on erilaisia harrastuksia. Tulin erilaisesta kulttuurista, opiskelin suomen kieltä. Äidinkieleni on arabia. Elämä ei ole helppoa. Minun mielestäni, olemassa olevien palvelujen verkoston kehitys on monille ihmisille tärkeämpi asia, kuin se, että ihmisestä toiseen on eroja. Maahanmuuttajien saavutukset, näitä eroja näy, jos kaikki on esitetty vain yhden kaavan mukaisesti. Tämä merkitsee paljon, jos jokaisella yksilöllä voisi olla aktiivisesti tukea.

Minun mielestäni on tärkeää, että maahan muuttaneet tai pakolaiset saavat äänensä kuuluviin ja tuovat näkökulmia.

Uudessa maassa tapahtuu lyhyessä ajassa paljon asioita
Maahanmuuttajat muistavat kaiken. Kun ihminen alkaa uudessa elämässään, uudessa maassa sopeutumaan, löytää hän taas tasapainon ja toimintakyvyn. Jotkut ihmiset sopeutuvat muutoksiin nopeasti ja toisilla voi kestää vuosia. Maahanmuuton myötä monet perusasiat muuttuvat, ja muutokset vaikuttavat elämän kaikkiin osa-alueisiin. Suomessa pitäisi kuulla asioita, jotta tulisi kokemus, että kuuluu Suomeen. Maailman kansat ovat erilaisia, eikä maahanmuuttajakansalla ole yhtä luonnetta.

On kiinnostava aihe pohtia miten muutokset vaikuttavat elämän kaikkiin osa-alueisiin, myös onnelliseen elämään. Yksinäisyyden kokemus on henkilökohtainen. Yksinäisyys on tunnetta tai kokemus läheisten ihmissuhteiden puuttumisesta, ettei ole tarpeeksi ihmissuhteita. Olemme kuitenkin yksilöllisiä siinä, milloin koemme yksinäisyyttä. Minä voin viettää pitkiäkin aikoja itsekseni. Minä saatan silti olla äärimmäisen tyytyväinen tilanteeseeni, kestää muutamia tunteja ilman toisen ihmisen seuraa, enkä koe itseäni yksinäiseksi lainkaan. Yksinolo voi olla positiivinen voimavara. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua oman itsensä ja ajatustensa kanssa. Mutta yksinäisiä on eri syistä. Muutokset muuttavat ihmistä, hänen arvojaan ja ajatuksiaan sekä mahdollisuuksia ylläpitää sosiaalisia suhteita. Esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle, työttömäksi jääminen, tai muu uusi kokemus, voi lisätä ulkopuolisuuden tunnetta.

Asioita, jotka synnyttävät iloa, luovat toivoa tulevaisuuteen

Ajatukset saa pois omasta yksinäisyydestä, kun osallistuu erilaisiin tapahtumiin. On olemassa monenlaisia kiinnostavia tapahtumia ja harrastuksia, joihin voit osallistua ja mieluinen harrastus tuottaa jo itsessään mielihyvää. On paljon erilaisia harrastuksia, joissa ihmiset voivat tutustua toisiinsa ja päästä eroon negatiivisista ajatuksista. On kuitenkin tärkeää kysyä: millaisen askeleen ihminen on valmis ottamaan?

Maahanmuuttajan elämän tavoitteena on saada tietoa ja kokemuksia. Kotoutumiseen tarvitaan sosiaalisia verkostoja.

Miten maahanmuuttajat saavat luotua sosiaalisia verkostoja Suomessa.
Tämä ei ole helppoa uudessa elämässä, vaikka tulevaisuus olisi hyvä. Maahanmuuttajat voivat olla mukana uusien toimintamuotojen kehittämiseksi tai tuoda uusia ideoita. Arki sujuu paremmin, kun auttaa ja saa tukea muilta, joskus se on vain leppoisaa jutustelua. Sosiaaliset suhteemme ovat vaalimisen arvoisia, mutta sosiaalisiin suhteisiin voi liittyä myös haasteita. Yksi näistä haasteista voi olla löytää harrastus.

Sosiaalinen elämä vastaa tarpeisiimme. Sosiaalinen verkosto voi muodostua esimerkiksi ystävistä, tuttavista, perheestä, opiskeluystävistä tai saman harrastuksen kautta ihmisistä. Saamme energiaa ja hyvää oloa sosiaalisista suhteistamme. Ryhmätoiminnan merkitys on siinä, että ryhmätoiminnassa maahanmuuttajat saavat tukea toisilta, jotka käyvät läpi samanlaisia elämänkokemuksia. Sieltä saa myös ideoita ja uutta toimintaa – kenties palvelumallia hyvinvointiin ja kehittämiseen.

Toiminnasta voi löytää käyttökelpoisia hyvinvoinnin edistämisen tapoja heille itselleen. Hetkiä, jolloin jaetaan muistoja menneisyydestä omasta kotimaastaan. Maahanmuuttajat pääsevät kertomaan kokemuksiaan ja mitä osaamista kaipaavat lisää, jotta elämä olisi elämisen arvoista uudessa kotimaassa ja kaupungissa.
Nostaisimme esiin uusia ideoita ja keinoja, jotta arkea voitaisiin helpottaa kaikille maahanmuuttajille. Asioita, jotka synnyttävät iloa, luovat toivoa tulevaisuuteen.

Kirjoittaja: Yousra Alasaad

Kuka määrittelee osallisuuden oikeaksi, näennäiseksi, tarpeelliseksi, tarpeettomaksi, riittäväksi tai riittämättömäksi? Onko oikein määritellä osallisuutta ylhäältä alas tai ulkoapäin katsottuna? Onko näennäinen osallisuus tai tokenismi ulkoapäin määriteltynä myös jollain tasolla rodullistamista? Voiko tokenismiä myös käyttää verhoiltuna vähättelyn keinona?

Nämä ovat sellaisia kysymyksiä, jonka kanssa kamppailin edellisellä viikolla. Olen ollut ja yhä olen monen järjestön toiminnassa mukana, ja roolini ovat vaihdelleet sosiaalipolitiikkavastaavasta, kokemusasiantuntijasta jopa varapuheenjohtajan asemaan ja Vuoden pakolainen -titteliin, jota seurasi vuoden edustustehtävät. En missään vaiheessa ole kokenut osallisuuttani eri tehtävissä näennäisenä tai tokenisminä. Minulta on kuitenkin kysytty, koinko vuoden pakolaisuuden tai kokemusasiantuntiijuuden tokenisminä.

En tarkastele mitään asemaa tai vuoden titteliä kritiikittä oli se sitten vuoden turkulainen tai vaikkapa vuoden pakolaisnainen. Mainitsinkin myös vuoden pakolaiset valitsevalle Suomen Pakolaisavulle sukupuolittuneesta tittelistä, mikä mielestäni jo todentaa, ettei se titteli itsessään vaadi minulta mitään tietyn kaavaista representaatiota. Päinvastoin minua jopa kannustettiin olemaan oma itseni ja sanottiin, että saan vapaasti kritisoida myös, jos siltä tuntuu. Koen, että olen saanut puhua totuuteni ja tullut kuulluksi, ottaen huomioon koronapandemian aiheuttamat kokoontumisvaikeudet ja muut henkilökohtaiset aikatauluesteet.

Ymmärrän täysin, että ulkoapäin katsottuna tämäkin titteli saattaa vaikuttaa joillekin tokenismiltä erityisesti, kun ei itse ole pakolainen, maahan muuttanut, ei itse kuuluu näkyvään vähemmistöön tai muuhun marginalisoituun ryhmään, joka joutuu kamppailemaan alustasta päästä puhumaan itseään koskevista ja itselleen tärkeistä asioista. Nytkin ympäri Suomea tehdään työtä pakolais- ja maahanmuuttoasioissa, päästämättä pakolaisia ja maahan muuttaneita ääneen. No, ainakin vältytään tokenismiltä vai mitä?

On helppoa nähdä, että oma paikka on ansaittua ja toisten kova työ ja osallisuus on annettu taustan ansiosta näennäisistä syistä. Osallisuutta pyritään myös kyllä edistämään näennäisesti, jolloin vähemmistöt nähdäänkin joidenkin silmissä sitten tokenpalkkauksina, tokenedustajina, tokenopiskelijoina, tokenpuhujina tai muuten vaan tokenihmisinä. Siksi koenkin tärkeäksi kysyä, missä kulkee se raja, jossa kritisoidaan valtarakenteita toivoen tilaa aidolle osallisuudelle ja tämän kritisoinnin käyttäminen rodullistamiseen? Kuka minä, sinä tai kukaan muukaan on sanomaan, mikä on kullekin sitä aitoa osallisuutta?

Tarkoitukseni on nostaa näitä kysymyksiä tapetille ja tarkastella niitä omasta näkökulmastani toivoen laajempaa keskustelua, sillä kun itse vastasin siihen, miten koin edustustehtävän, niin tokenismi ei ollut lainkaan osana omaa kokemustani. Tästä huolimatta koin, ettei kokemukseni täyttänyt välttämättä kysyjän näkemystä tai toivomaa vastausta.

Tokenismin tai näennäisosallisuuden tarkastelu kohdistuu usein näkyvään vähemmistöön, mikä mielestäni korostaa näkökulmaa mitä pitää myös nostaa: Voiko näkyvään vähemmistöön kuuluva vain olla oma itsensä ja määritellä oman osallisuudensa, ilman että he joutuisivat aina ulkoisen olemuksensa takia rodullistetuksi tai että sitä heidän osallisuuttansa määritellään heidän puolestansa? Miksi minun ja minun näköisieni tilan ottaminen on jollain tapaa jotain erityistä, miksi se ei voi olla yhtä tavanomaista, kuin kysyjän tilan ottaminen ja asema? Voiko pakolainen olla vain osaava ja siksi täällä samassa tilassa meidän kanssamme vai nähdäänkö pakolaisen olemassaolo jo jonkinlaisena protestina?

On erityisen tärkeää kysyä itse kokemusasiantuntijoilta, miten he kokevat tilanteen. Vieläkin tärkeämpää on hyväksyä heidän vastauksensa eikä puhua heidän yli, koska osallisuus on subjektiivista. Minun vastaukseni heijastavat vain minun kokemustani ja minun osallisuuttani, enkä voisi koskaan vastata universaalisella totuudella ja maalailla kaikille sopivia vastauksia, jotka soveltuisivat kuvastamaan kaikkien kokemusta.

Kirjoittaja: Sara Al Husaini, hankesihteeri Osallisena -hanke, Uudenmaan ELY-keskus