Kamppailu identiteetin kanssa

Olen Shilan, 19- vuotias Turusta. Muutin vain yhden vanhana Suomeen vanhempieni kanssa Kurdistanista. Tulimme Suomeen, sillä vanhempani tahtoivat minulle paremman elämän, paremman koulutuksen ja he tahtoivat ennen kaikkea minulle onnellisemman elämän.

Emme ole kotona puhuneet hirveästi identiteetistä. Minulle on vain kerrottu mistä juureni ovat ja mitä kieltä puhun. Olemme ylpeitä kurdilaisista juuristamme, mutta juurista puhuminen ei ole helppoa. Olemme maailman suurimmista kansoista, jolla on oma kansallislippu, kulttuuri ja oma kieli, mutta meillä ei ole omaa itsenäistä valtiota. Tämä on asia, jota meidän on vaikea käsittää.

On vaikea käsittää, miksi pelkästään kurdina oleminen aiheuttaa niin paljon vastoinkäymisiä.

Meidän kurdilaisten on vaikeaa käsittää, että miksi meidän olemassaolomme häiritsee jotakuta niin vahvasti, että tahtovat meidät maailmankartalta pois. Meidän on vaikea ymmärtää se, miksi puhuessamme omaa äidinkieltämme tai näyttäessämme kansalaisuuttamme, meitä aletaan haukkumaan ja vainoamaan. Tahtoisimme elää rauhassa ja toteuttaa itseämme kuin haluamme, puhua omalla äidinkielellä ilman pelkoa.

Isäni on kotoisin Rojhalatista eli hän on perheensä kanssa asustellut Iranin hallitsemalla Kurdialueella. Siellä on esimerkiksi kiellettyä puhua kurdin kielellä eli siis kaikki opettaminen ja oppiminen omalla äidinkielellä on kiellettyä. Kurdien on pitänyt kohdata sortoa ja tukahduttaa oman kurdilaisuutensa pelkästään kansallisuutensa takia. 

Olen pitkän ajan kamppaillut oman identiteettini kanssa. Tiedän sen, että en ole ainoa kurdilainen nuori, joka on kamppaillut asian kanssa.

Pienestä lähtien meille on koulussa kerrottu, että olemme suomalaisia, sillä asumme Suomessa, mutta vastaamme tulee kuitenkin ihmisiä, jotka kiistävät tämän ja tahtovat meidän palaavan sinne mistä tulimmekin. Ja on taas sellaisia ihmisiä, jotka tuomitsevat meidät ns. huonoiksi kurdilaisiksi, jos emme puhu täydellistä äidinkieltä tai seuraa yhteisömme normeja. Tähän asiaan tulee vielä lisäksi eurooppalaisuus, pohjoismaalaisuus jne. Nämä ovat asioita, jotka vaikuttavat meidän identiteetteihimme ja joiden kanssa me kamppailemme. Identiteetti ei ole helppo asia, varsinkin jos on kolmannen sukupolven maahanmuuttaja (maahanmuuttaja, joka on syntynyt muualla ja tullut pienenä Suomeen/maahanmuuttaja, joka on syntynyt Suomessa, mutta vanhemmat eivät).

Lapsena sanoin aina olevani puoleksi kurdi ja puoleksi suomalainen.

Nyt olen ymmärtänyt sen, että voin olla kumpaakin, ilman sanaa ”puoleksi”. Olen kurdilainen, suomalainen sekä eurooppalainen. Osaan yhteensä viisi kieltä, mutta en niitäkään täydellisesti. Näistä viidestä kurdin kieli eli äidinkieleni on kolmanneksi vahvin. Tämä harmittaa minua aivan suunnattomasti. Olisin toivonut osaavani paremmin omaa äidinkieltä. Minulle ei harmillisesti koskaan tarjottu mahdollisuutta oppia omaa äidinkieltäni. Eikä itselläni ole ollut kavereitakaan, joiden kanssa puhua kurdin kielellä.

Toivoisin, että panostaisimme koulussa ja kotona enemmän identiteettiasioihin ja omiin juuriin eli siihen keitä me olemme, mistä me tulemme ja käytäisiin läpi esi-isimme historiaa. Toivoisin, että olisimme enemmän kosketuksissa omaan kulttuuriin ja että meidän kokemaan kiusaamiseen ja rasismiin puututtaisiin matalalla kynnyksellä. Yläasteella ollessani koulussani kiusattiin kurdilaisia. Muistan kuinka muut ulkomaalaiset nuoret haukkuivat minua ja kutsuivat minua maattomaksi ja että minua ei pitäisi edes olla olemassa. Tätä rasismia on kohdannut moni muu kurdinuori eikä siihen ikinä puututtu vaan kiusaaminen jatkui vielä tuleviin vuosiluokkiin. Minusta olisi hienoa käydä näitä asioita läpi, jotta me nuoret ymmärtäisimme enemmän itseämme sekä tunteitamme.

Kirjoittaja: Shilan Moulani, Aktivisti

VAIN YKSI SANA

Viime aikoina on ollut paljon puhetta ns. rakenteellisesta syrjinnästä. Haluaisin kuitenkin puhua nyt vähemmälle huomiolle jääneestä epäkohdasta, jota voisi kutsua vaikka ”rakenteelliseksi priorisoinniksi”.

Tarkoitan sillä tässä viranomaisten useimmiten tahatonta työtehtäviensä arvottamista, eli mitä asioita viedään eteenpäin ja mitkä valuvat tehtävälistan hännille. Rakenteellisella priorisoinnilla – varsinkin kun kyse on säädöksistä ja byrokratiasta – on suuret vaikutukset yksilöiden osallisuuden ja tasavertaisten mahdollisuuksien kannalta. Paljon voi olla kiinni vain yhdestä sanasta, kuten sain itse todeta.

Hieman taustastani. Suoritin proviisorin tutkinnon kotimaassani, ja ehdin työskennellä apteekissa pari vuotta ennen kuin muutin Suomeen. Aloitin heti kieliopinnot, ja kun kielitaitoni oli riittävä, saatoin aloittaa farmasian täydennysopinnot Helsingin yliopistossa tutkintoni laillistamiseksi myös Suomessa.

Innostuin uudestaan farmasiasta osaavien ja lämminhenkisten opettajien johdolla. Opintoni etenivät suunnitellusti ja sain kursseista kiitettäviä.

Täydennysopintoihini kuului myös kaksi kolmen kuukauden harjoittelua. Molemmat harjoitteluapteekit olivat todella vastaanottavaisia ja opettavaisia. Mutta jo ensimmäisen harjoitteluni aikana törmäsin ongelmaan, mistä olin kyllä kuullut mutten ollut ymmärtänyt sen merkitystä.

Valvira ei myönnä farmasian täydennysopiskelijoille varmennekorttia.

Mikä ihmeen varmennekortti? Samaa kysyin itsekin. Se tarvitaan, jotta farmaseutti – tai harjoittelija – voi toimittaa asiakkaille lääkkeitä, kun he tulevat reseptin kanssa tiskille. Kaikki Suomessa tutkintoa suorittavat opiskelijat saavat Valviralta ns. väliaikaisen varmennekortin ennen harjoittelua. Mutta tutkintoaan laillistavat täydennysopiskelijat – vaikka he olisivat jo työskennelleet apteekissa vuosia – eivät sitä kuitenkaan saa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaltaiseni harjoittelija tarvitsee jonkun apteekissa työskentelevän farmaseutin työparikseen, jotta voisi tämän varmennekortilla harjoitella lääkkeiden toimitusta. Tästä tulee monia ongelmia.

Ensinnäkin apteekin kannalta täydennysopiskelijasta voi tulla hidaste. Sen sijaan, että opiskelija olisi lisäapu lääkkeiden toimituksessa, hän tarvitsee prosessiin yhden farmaseutin jatkuvan läsnäolon toimittaakseen lääkkeitä hänen varmennekortillansa koko harjoittelun aikana. Siinä missä tutkinto-opiskelija voi olla auttamassa jonon purkamisessa, täydennysopiskelija todennäköisesti määrätään käsikaupan puolelle koska kaikki varmennekortin omaavat työntekijät tarvitaan lääkkeiden toimittamiseen mukaan lukien tutkinto-opiskelijoiden varmennekortit.

Tämän takia apteekit voivat epäröidä täydennysopiskelijan ottamista harjoitteluun. Hän on myös riippuvainen muiden farmaseuttien aikatauluista ja halukkuudesta toimia työparina, koska oman varmennekortin tarjoaminen on täysin vapaaehtoista eikä sitä mainita esim. yliopiston ohjeissa apteekeille.

Lisäksi toisin kuin täydennysopiskelija, tutkinto-opiskelija – jolla on vähemmän osaamista ja kokemusta – voi työskennellä ensimmäisen harjoittelun jälkeen rajoitetuin valtuuksin lääkkeiden toimittamisessa. 

Kaikesta tästä seuraa stressin lisäksi, että täydennysopiskelija ei saa yhtä paljon ja laajalti työkokemusta, mikä vaikuttaa hänen taloudelliseen tilanteeseensa ja tasavertaisuuteen työnhaussa.

Mutta ehkä Valviralla on hyvä syy, miksi he eivät myönnä täydennysopiskelijoille varmennekorttia?

Ei ole. Selvitin asiaa puolisoni kanssa, ja monen puhelun ja ihmisen jälkeen tavoitimme Valviran lakimiehen, joka osasi välittömästi antaa vastauksen.

Kyse on yhdestä sanasta sosiaali- ja terveydenhuollon säädöksessä, jossa määritetään, että farmasian varmennekortin voi saada tutkinto-opiskelija ja laillistettu farmaseutti. Koska täydennysopiskelija ei ole kumpaakaan, hän ei voi sitä saada. Lakimiehen mukaan tästä on mainittu säädöksestä vastaavalle Valtioneuvostolle jo useamman vuoden ajan, mutta vain yhtä sanaa – ”täydennysopiskelija” – ei ole lisätty. Kiireellisemmät asiat priorisoidaan toistuvasti edelle.

En usko, että kukaan tarkoituksella syrjii täydennysopiskelijoita. Varmennekortin puuttuminen, kun ei ole kenenkään etu. Vaikka vaikutus on suurin yksilölle, myös yhteiskunta kärsii. Suomessa on nimittäin maanlaajuinen pula farmaseuteista, ja vain yhden sanan takia emme voi olla osaltamme helpottamassa tätä ongelmaa.

Kirjoittaja: Amin, farmasian täydennysopiskelija

Pakolaisten mielenterveys Suomessa

Mielenterveydestä nykyään puhutaan paljon ja osataan ottaa monia asioita huomioon, mutta monesti keskustelun ulkopuolelle unohdetaan yksi riskialttiin ihmisryhmä; pakolaiset. Pakolaisuuteen liittyy monia erityisiä riskitekijöitä, jotka voivat altistaa psyykkisten oireiden puhkeamiselle tai pahenemiselle. Pakolaistaustaisilla maahanmuuttajilla on todettu enemmän psyykkisiä ongelmia verrattuna kantaväestöön sekä kansainvälisissä että Suomessa toteutetuissa tutkimuksissa. Itseäni huolettaa tämä aihe ja ammattilaisten kyvyttömyys huomata riittävän ajoissa ihmisen avun tarve.  Erilaisia syitä psyykkisen oireen puhkeamiselle ovat esimerkiksi entisessä kotimaassa koetut tapahtumat kuten sota, kidutus, seksuaaliväkivalta, syyttä vangitseminen tai muu vakava väkivalta. Monet ovat joutuneet näkemään myös läheisiinsä kohdistunutta väkivaltaa tai kuolemaa. Myös moninaiset ongelmat Suomessa kuten syrjintä, pelko kielteisestä oleskelulupa päätöksestä ja palautuksesta kotimaahan sekä vaikeus saada tilanteeseen sopivia palveluja lisäävät psyykkistä kuormaa merkittävästi. Ihmiset tietenkin reagoivat samankaltaisiin kokemuksiin eri tavalla, mutta pakolaisen selviytyminen järkytyksestä ja erilaisista traumoista riippuu usein tapahtuman voimakuudesta, sen toistuvuudesta sekä hänen saamastaan tuesta. 

Psykiatrialla noin kolme vuotta työskennelleenä mielestäni suurin tilannetta pahentava tekijä on se, että hoitoon hakeudutaan liian myöhään suuren stigman pelossa.

Yhteisöllisistä kulttuureista tulevilla myös perhe ja muut läheiset saattavat suojella vaikeasti sairasta ihmistä leimautumiselta liian kauan, mikä puolestaan viivästyttää hoitoon hakeutumista ja pahentaa tilannetta entisestään. Ajatellaan, että ihminen on joko terve tai ”hullu” ja välimaastoa ei tunneta tai tiedetä. Monet pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos heidän tiedetään käyttävän mielialalääkkeitä. Kuten monessa muussakin asiassa, niin myös tässä stigmat ja pelot johtuvat tiedon puutteesta.

Hoitoon hakeutumisen esteinä ovat monesti myös erilaiset uskomukset psyykkisen tilan syistä sekä kokemattomuus länsimaisten terveyspalveluiden käytöstä. Monesti pakolaisilla voi olla vääriä ennakkoluuloja länsimaisesta terveydenhuollosta. Pakolaiset ja yleisesti maahanmuuttajat suhtautuvat tutkitusti usein psykiatriseen lääkehoitoon epäluuloisesti tai varautuneesti. He voivat pelätä lääkehoidon vaikuttavan heidän persoonallisuuteensa tai aiheuttavan heille muuta vahinkoa. Mielenterveyden oireet kuvataan usein myös erilaisina somaattisina ongelmina esimerkiksi kipuina, väsymyksenä tai unettomuutena, eikä niiden koeta liittyvän psyykkisiin oireisiin. Tällöin erilaiset käsitykset voivat myös hankaloittaa luottamuksen syntymistä. Suomessa tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että pakolaisen traumakokemusten aiheuttaman psyykkisen oireilun esiintymisen vaihtelevuus voi myös vaikeuttaa hoitohenkilökunnassa mielenterveysongelmien tunnistamista ja diagnosointia sekä hoitotuloksiin pääsemistä. Pakolaisten lähtömaat ovat suurimaksi osaksi kehitysmaita, joissa ei ole yleensä kunnollisia terveyspalveluita, varsinkaan mielenterveyspalveluita. Tämän johdosta käsitykset mielenterveydestä ja mielenterveysongelmista ovat erilaiset eri kulttuureista ja maista tulevilla, mikä voi entisestään vaikeuttaa luottamuksen syntyä ja viivästyttää hoitoon hakeutumista. Muistan vieläkin kirkkaasti, kun yksi potilaistani sanoi minulle: ” Jos olisin ollut yhtä hullu kotimaassani, niin olisin ollut todennäköisesti raudoilla tolpassa kiinni. Se olisi ollut se minun hoitoni siellä. Onneksi olen nyt täällä saamassa täsmällistä hoitoa”.

Monesti mielenterveyden laajaa kirjoa ei tunneta lainkaan yksilö tasolla eikä kielen tasolla ja välillä mielenterveyteen liittyvä termistö voi olla myös täysin vieras tai jopa puuttua kielestä kokonaan.

Tämä on myös joskus syy tulkkauksen pitkittymiselle, koska eri sanoja joudutaan avaamaan asiakkaalle perin pohjin. On aina hyvä muistaa kertoa asiakkaalle, että tulkki on vaitiolovelvollinen kuten myös terveydenhuollonammattilainenkin ja hänen asiansa käsitellään vaitiolovelvollisuudella. On myös hyvä muistaa avata edes lyhyesti, mitä vaitiolovelvollisuus tarkoittaa, koska tämä termi ei välttämättä tarkoita mitään asiakkaalle. Olen itse kokenut tämän asian avaamisen helpottavan paljon keskustelun kulkua.

Monesti pakolaistaustaiselle perhe on hyvin tärkeä. Sen huomioiminen ja perheen hoitoon mukaan ottaminen voi joskus olla ratkaiseva tekijä hoidon sujuvuudessa sekä tulevien haasteiden ehkäisyssä. On siis ensisijaisen tärkeää ymmärtää pakolaisen perheen lähtökohtien vaikutukset hoitoon. Kaikkia kulttuureita maailmassa ei voi tietenkään tuntea ja jokainen ihminen on oma yksilö ja erilaisineen tarpeineen, mutta kulttuurisensitiivisellä työotteella pääsee pitkälle. Kulttuurisensitiivinen työote tarkoittaa työntekijältä kunnioittavaa vuorovaikutusta ja arvostavaa kohtaamista ja viestintää, niin sanallisesti kuin sanattomastikin. Sensitiivinen osaaminen liittyy vahvasti havainnoimiseen ja empatiakykyyn. Terveydenhuoltohenkilöstön asenteilla on suuri vaikutus pakolaisen hoitoon sitoutumiseen ja hoidon lopputulokseen. Tärkeää on hoitohenkilöstön aito kiinnostus ja motivaatio tutustua pakolaisasiakkaan tilanteeseen ja siihen liittyviin kulttuurisiin piirteisiin.

Tästä aiheesta voisin puhua paljon ja hartaasti, mutta kolme tärkeää asiaa haluaisin vielä nostaa uudelleen esiin. Mielestäni tärkein ja kriittisin tavoite on vähentää avun hakemiseen liittyvää stigmaa. Se on valitettavasti edelleen hyvin vahva myös kantasuomalaisten keskuudessa, vaikka edistystäkin on tapahtunut.  Toinen tärkeä asia on hoitoon pääsyn oikea-aikaistaminen, jotta tilanne ei pitkittyisi, mitä nyt tapahtuu kerta toisensa jälkeen. Kolmanneksi tärkeää olisi olla antamatta liian suurta painoarvoa kulttuurille, vaikka samaan aikaan pitääkin olla kulttuurisensitiivinen. Kulttuurin vaikuttavimmat tekijät on etsittävä ja on oltava sensitiivinen näiden asioiden kanssa, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä.  On muistettava, ettei kaikki käyttäytyminen välttämättä liity suoranaisesti kulttuuriin. Tällä tarkoitan sitä, ettei kaikkea saa laittaa vain kulttuurin piikkiin ja näin jättää oikeasti oireileva ja apua tarvitseva ihminen huomioimatta.

Kirjoittaja: Tawar Salari, Kätilö / Sairaanhoitaja, Terveystieteiden opiskelija UTU

Osallisuus minun näkökulmastani: Lama Kourdi

Miten olet saanut äänesi kuuluviin suomalaisessa yhteiskunnassa? Miten ääntäsi ei kuulla?

Monissa hankkeessa osallistuminen on antanut minulle mahdollisuuden saada ääneni kuuluviin, olen ollut mukana näissä hankkeissa luomassa materiaaleja ja videoita sekä ohjaamassa ryhmiä ja jopa osallistunut Unkarissa pidettävään työpajaan sukupuolten tasa-arvosta. Haluan hieman kertoa täällä näistä hankkeista, joissa olin osallisena, aloitin Teko -hankkeessa, jossa kouluttauduin kokemusasiantuntijaksi ja sain kutsuja useisiin Tampereen palveluihin, kuten korkeakouluun, maahanmuuttajakoulutusta tarjoaviin kouluihin, sairaalaan ja muihin, kertomaan kokemuksestani maahan muuttaneena ja esittämään ajatukseni näiden palvelujen parantamiseksi ja kehittämiseksi maahan muuttaneille. Mateas -hankkeessa tavoitteena oli tehdä suomalaiset terveyspalvelut ja järjestötoimijat tutuksi äskettäin tulleille maahan muuttaneille. Kun taas Niitty -hankkeessa kehitetään kolmansien maiden kansalaisille vertaisohjattu perhevalmennusmalli, joka valmentaa maahan muuttaneet synnytykseen, imetykseen, lapsen hoitoon, vanhemmuuteen, elintapoihin ja perheen arkeen. Vigor -hankkeessa edistettiin ulkomaalaistaustaisten seksuaaliterveyttä. Talk -hankkeessa tavoitteena oli luoda lisää turvallisia tiloja dialogille ja yhteiselle pohdinnalle. KoKo -hanke tähtää vuoropuheluun ja verkostojen rakentamiseen etenkin monikulttuurisella asuinalueella.

Äänestämisen avulla saan ääneni kuuluviin toisella tavalla, kun valitset jonkun eduskuntaan, se tarkoitta, että olet valintanut jonkun puhumaan puolestasi ja se on loistava tilaisuus valita ihmisiä, jotka todella välittävät meistä ja ongelmistamme ja ymmärtävät niitä.

Minusta tuntui, että ääntäni ei kuultu ensimmäisenä vuonna saapuessani Suomeen, tuolloin rippumatta siitä mitä tein, tunsin olevani vain numero, joka oli kirjoitettu vastaanottokeskuksen sisäänkäynnin seinään. Asiat muuttuivat paljon oleskeluluvan saamisen jälkeen, mutta valitettavasti tämä on yhä monen ihmisen ja perheen todellisuutta tähän päivään asti. 

Monissa tilanteissa minusta tuntuu, että vain koska olen maahanmuuttajataustainen, mielipiteeni eivät ole tärkeitä, vaikka aihe koskisi minua itseäni, esimerkiksi kun aloitat kotoutumissuunnitelman, sillä ei ole merkitystä mitä olet aiemmin opiskellut, tehnyt tai toivot, vaan tärkeintä on työntekijän mielipide.

Miten haaveitasi, tavoitteitasi ja unelmiasi tuetaan?

Äitiys ja työskentely samaan aikaan ilman sukulaisten tai vanhempien apua ei ole helppoa, mutta se on mahdollista Suomessa, koska täällä on päiväkoti, joka hoitaa lastani työaikanani ja myös lastenkerho koulun jälkeen. Näin voin tehdä työni ja olla varma, että lapseni saavat hyvää hoitoa ja erinomaista koulutusta. Vielä tunnen tukea, kun opiskelen korkeakoulussa ilmaiseksi ja nyt kun olen äitiyslomalla ja saan rahaa, vaikka olen kotona vauvan kanssa, onneksi on paljon palveluita ja oikeuksia, jotka saan tasavertaisesti suomalaisten kanssa ja jotka auttavat minua toteuttamaan unelmani.  Lisäksi minulla on mieheni, joka tukee minua aina kaikessa mitä teen.

Millaiset asiat saavat sinut tuntemaan olevasi osa suomalaista yhteiskuntaan? Mikä siihen tunteeseen vaikuttaa?

-Mielestäni kieli on ensimmäinen asia, joka saa sinut tuntemaan olevasi osa yhteiskuntaa, koska kieli ei ole vain viestintäväline, sen voi tehdä Suomessa englanniksi, mutta kun opit minkä tahansa maan kielen, ymmärrät sitä puhuvien ihmisten kulttuuria ja tunteita paljon paremmin ja tunnet olevasi yksi heistä, esimerkiksi kun puhumme suomeksi lämmöstä ja auringoista, tarkoitamme jotain kaunista, mutta arabiaksi vaikka puhuisimme samasta, niin se olisi karua, maamme kuumuuden vuoksi.

-Työ on minulle yksi tärkeimmistä asioista, se saa minut tuntemaan, että en ole vain osa yhteiskuntaa, vaan ihminen, joka voi parantaa yhteiskuntaa. Vapaaehtoistyön lisäksi, joka saa minut tuntemaan, että yhteiskunta tarvitsee minua ja että minulla on paljon annettavaa muille, tämä sai minut vapaaehtoiseksi moniin töihin ja tämä kannusti perustamaan oman naiskerhon.

Millaiset asiat ovat vaikeuttaneet tunnetta?

Varmasti, kuten monet maahanmuuttajat, rasismi on ainoa asia, joka vaikeuttaa tunteeseen, onneksi tätä ei tapahdu usein.

Kirjoittaja: Lama Kourdi, Vuoden pakolaisnainen 2022

Osallisuus minun näkökulmastani: Aladdin Delli

Miten olet saanut äänesi kuuluviin suomalaisessa yhteiskunnassa? Miten ääntäsi ei kuulla?

Minä tulin Suomeen vuonna 2019 huhtikuussa ja vaikka olen kuurosokea, halusin alusta alkaen olla yhteiskunnan toiminnassa mukana mahdollisimman paljon. Kun tulin Suomeen, sain vähitellen vammaispalveluja. Suomessa vammaispalvelut järjestyvät yleensä tasa-arvoisesti, vaikka niiden kustannukset yhteiskunnalle ovat todella kalliit. Vammaispalvelut ja niiden järjestäminen on tärkeä asia, että kaikki ihmiset saavat mahdollisuuden osallistua ja elää osana yhteiskuntaa. Minä tunnen, että minua kuultiin, koska tarvitsin apuvälineitä ja lopulta sainkin kaikki apuvälineet mitä tarvitsen. Toisaalta välillä minusta tuntui, että minua ei huomioitu, koska apuvälineiden saamisessa kestää yleensä pitkään, joskus jopa vuoden, ja minä kyselin paljon, että milloin voisin saada pistekirjoitusnäppäimistön. En kuitenkaan saanut sitä pitkään aikaan ja silti opiskelin ilman sitä, vaikka se oli paljon vaikeampaa. Tarvitsen pistekirjoitusnäppäimistöä opiskelemiseen, koska en kuule hyvin ja luen ja tarkistan tekstiä sen avulla. On tärkeää, että jokaisen ihmisen ääntä kuullaan vammaisuudesta tai erilaisista lähtökohdista huolimatta.  

Miten haaveitasi, tavoitteitasi ja unelmiasi tuetaan?

Minä olen toipunut vammoistani saamani tuen ansioista, vaikka olenkin edelleen kuurosokea ja se asia ei tule muuttumaan ikinä. Suomessa saan riittävästi tukea, jotta voin saavuttaa tavoitteeni, vaikka Suomessa saadaan apuvälineitä ja kuntoutusta vähitellen. Minä aloin opiskella suomen kieltä itsenäisesti, vaikka sosiaalityöntekijä neuvoi minua odottamaan, että saan apuvälineitä ja kuntoutusta. Kuulolaitteet, pistekirjoitusnäppäimistö ja kuntoutus ovat auttaneet minua merkittävästi opiskelussa ja elämään itsenäisemmin. Vammaispalvelut mahdollistavat sen, että myös vammaiset tai vammautuneet pääsevät tekemään normaaleja arkisia asioita, esimerkiksi käymään harrastuksissa tai töissä. Suomessa minä voisin jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle, vaikka heti, mutta minä en halua sitä, koska haluan tehdä töitä ja olla hyödyksi yhteiskunnalle. Mielestäni yhteiskunnassa tarvitaan meitä kaikkia, joten kaikki täytyy ottaa huomioon ja antaa kaikille mahdollisuus. Toiveenani on löytää mikä vain työpaikka, joka sopii kuurosokealle. Tällaisia töitä ei kuitenkaan kovin helposti löydy ja olen haaveillut myös opiskelemisesta, mutta oikeastaan toivon vain voivani tehdä töitä ja auttaa muita ihmisiä. 

Millaiset asiat saavat sinut tuntemaan olevasi osa suomalaista yhteiskuntaan? Mikä siihen tunteeseen vaikuttaa? Millaiset asiat ovat vaikeuttaneet tunnetta?

Aluksi kun tulin Suomeen, minusta tuntui, että kotoutuminen on mahdotonta. Kielimuurin takia minusta tuntui, että elämäni ja mahdollisuuteni olivat todella rajalliset. Aluksi tutustuin vain arabiankielisiin ihmisiin ja jos kohtasin ihmisiä, jotka eivät puhuneet arabiaa, kommunikaatio ei ollut kovin sujuvaa englanniksi. Koin, että olin vaarassa syrjäytyä. Siksi ajattelin heti alusta alkaen, että suomen kielen oppiminen on tärkein asia ja tämä ajatus kannusti minua opiskelemaan ahkerasti. Olen myös huomannut, että aluksi kun en puhunut suomea hyvin, jouduin useammin kohtaamisiin rasististen ihmisten kanssa tai kokemaan rasismia jollakin tavalla. Kun olen oppinut suomea paremmin, ovat rasistiset kommentit myös vähentyneet, ehkä rasistiset ihmiset ovat huomanneet, että minä todella haluan oppia ja tutustua Suomeen ja pidän Suomesta ja haluan tehdä oman osani tässä yhteiskunnassa. Miksi tämä olisi kenenkään mielestä huono asia? Suomen kielen taitoni kehittyessä on minulla paljon enemmän mahdollisuuksia osallistua aktiviteetteihin ja harrastuksiin ja tutustua suomalaisiin ja luoda ystävyyssuhteita. Siksi mielestäni kielellinen integroituminen on tärkein asia kotoutumisessa maahanmuuttajalle. 

Olen iloinen, kun minulla on nyt paljon suomalaisia ystäviä. Minä pidän saunomisesta sekä avantouinnista, ne ovat mielestäni mukavia asioita Suomen kulttuurissa. Käyn viikoittain saunomassa ystäväni kanssa. On hauska, että yleensä kun käymme ystäväni kanssa saunomassa, vain minä heitän päälleni kylmää vettä löylyjen välissä, vaikka ystäväni on suomalainen. Hän on kuulemma vilukissa. Jonkin aikaa sitten kun olin ulkona kävelyllä, tuli minua vastaan kuurosokea suomalainen ystäväni. Hän kertoi menevänsä uimaan ja kysyi minua mukaan. Lokakuussa me menemme hänen kanssansa Pohjoismaiden kuurosokeiden shakkimestaruuskilpailuihin Tanskaan ja toivottavasti meillä on mitalit mukana, kun tulemme takaisin. Toinen mukava asia oli, kun minun tuttavani kutsui minut ja äitini hänen syntymäpäivilleen veneretkelle. Näissä tilanteissa minä tunsin, että minusta välitetään ja että minä kuulun tänne. Nämä asiat eivät olisi mahdollisia ilman sujuvaa suomen kielen taitoa.

Kirjoittaja: Aladdin Delli, Vuoden pakolaismies 2022

Elämä on opettanut minua

Ota ystävällisempi askel itseäsi kohtaan
Opi omaa oloasi myötätuntoisemmin
Kohdista empatia itseesi
Jotta kykenet empatiaan muita kohtaan
Tarpeen etenkin vaativissa elämäntilanteissa.
Jotta saada hyväksyvämmän elämäntavan
Onko sinulla mahdollisuus saada se kaikki takaisin
Voit alkaa ajatella
Itseäsi ensin, Itseäsi tärkeä
Uudella tavalla
Saa työkaluja aloittaaksesi
Opi oman olon kuuntelemista
Ota askel kohti itsesi kuuntelemista
Tee harjoituksia
Kysy mikä olisi tarpeen, että jaksaisi muita kohtaan
Ole kiitollinen, ole läsnä
Ole läsnä ja tietoinen ja aktiivinen
Pidä itsestäsi huolta, olet tärkeä.
Itsestäsi huolta voidaksesi hyvin
Hyväksy suhtautuminen
Kohdista empatia itseesi
Jotta kykenet empatiaan muita kohtaan.
Tarpeen etenkin vaativissa elämäntilanteissa.
Ajattele sitä, mitä teet ja koet tietotoisuutta kokemuksista
Itsensä hyväksyminen
Hyväksyminen ja kokemusten tietoisuus
Mutta
Onnelliseen elämään
Voi olla
Kiitollinen, ole läsnä
Ole läsnä ja tietoinen. Ajattele, mitä teet ja koe.
Voit sanoa ja kirjoittaa mielipiteesi
Mielipiteeni
Aiemmat kokemukseni ovat tärkeitä,
Tunteeni ja reaktioitani ovat tärkeitä
Yksin oleminen voi olla hyvä valinta
Yksin oleminen silloin tällöin voi asua omien ajatuksien kanssa
Yksinäisyyttä voi olla vaikeaa
Mutta
Kuka voi auttaa minua elämää ymmärtämään
Ja kuka voi hyväksymään omat tunteeni ja reaktioni
Voi olla ystäväni, pitkissä ystävyyssuhteissa
Voin nauraa tai itkeä
Voin puhua tai olla hiljaa
Olen yhtä aikaa vapaa ja turvassa.

Kirjoittanut: Yousra Alasaad

Minun Maahanmuuttoni

TULEVAISUUS RIIPPUU SIITÄ, MITÄ PÄÄTTÄMME JA TEEMME TÄNÄÄN

Maahanmuutto on aina iso elämänmuutos ja mahdollisuus positiiviseen muutokseen. Suuri muutos ja uudet asiat luovat toivoa tulevaisuuteen. Maahan muutto on elämänmuutos ja haaste. Etualalla ovat yhdenvertaisuus, kieli, asuminen, työn haasteet, arkielämä. Voi olla epäselvyyksiä, jos oli painostusta ennen maasta muuttoa. Maahanmuuttajien tarinoissa – joita voit kuulla jokaiselta maahanmuuttajalta, kun puhut tai käyt heidän luonaan – on tunne sisäisistä vaikutuksista maahanmuuton ja olosuhteiden vaikutuksista. Siitä, mitä iso muutos on aiheuttanut hänen elämälleen. Mitä menetit ja mitä voitit maastamuutosta.

Olemme maahanmuuttajia ja meillä on erilaisia tunteita. Aina tuntuu kuin vieraalta, ja jokainen käy sen läpi jollain tavalla. Aiemmat kokemukset ja sosiaalinen elämä on auttanut meitä ymmärtämään ja oppimaan kieltä ja kulttuuria. Muuttajien mukana siirtyy aina henkisiä resursseja. Jos olisi helppo maahantulo, maastalähtö, oleskelu ja työnteko, olisivat ne maahanmuutossa etu.

Ihmisten välinen vuorovaikutus olisi helpompaa, jos olisi samanlaisen taustan omaavia maahanmuuttajia. Mutta maahanmuuttajat eivät ole homogeeninen ryhmä iän, kansalaisuuden, kielen tai kulttuurin suhteen. Maahanmuuttaja haluaa integroitua uuteen yhteiskuntaan, mikä tarkoittaa tapojen oppimista. Tällöin ryhmätoimintojen tulee olla avointa kaikille. Tämä vakuuttaa siitä, että ei ole yksin ja lisää turvallisuuden tunnetta, sillä sosiaaliset suhteet muiden kanssa tuottavat mielihyvää ja positiivisen tunteen.
Lisäksi toiminta voi tukea kulttuuriperinnön säilyttämistä. Monikulttuurisessa toiminnassa kunnioitetaan maahanmuuttajien perinteitä, uskomuksia ja kokemuksia sekä ymmärretään niitä. Tämä auttaa voi auttaa meitä sopeutumaan.

Vanhoja kokemuksiani voi hyödyntää maahanmuuton jälkeen

Meidän pitäisi kysyä, mikä elämässä on tärkeää? Onko se työ, perhe, raha, hyvä elämä tai sananvapaus. Voinko itse määritellä, mikä on tärkeää elämässäni? Kaikki tässä ovat tärkeitä, eikä sitä pidä koskaan hylätä. Me asumme maassa ja meidän maahanmuuttomme on tärkeä aihe.

Tässä esitän ainoastaan omia näkemyksiäni, minulla on omat kokemukseni. Olen kulttuurialan moniosaaja. Minulla on runsaasti kokemusta kotimaassani, esimerkiksi lisäkoulutusten tuomaa osaamista ja minulla on erilaisia harrastuksia. Tulin erilaisesta kulttuurista, opiskelin suomen kieltä. Äidinkieleni on arabia. Elämä ei ole helppoa. Minun mielestäni, olemassa olevien palvelujen verkoston kehitys on monille ihmisille tärkeämpi asia, kuin se, että ihmisestä toiseen on eroja. Maahanmuuttajien saavutukset, näitä eroja näy, jos kaikki on esitetty vain yhden kaavan mukaisesti. Tämä merkitsee paljon, jos jokaisella yksilöllä voisi olla aktiivisesti tukea.

Minun mielestäni on tärkeää, että maahan muuttaneet tai pakolaiset saavat äänensä kuuluviin ja tuovat näkökulmia.

Uudessa maassa tapahtuu lyhyessä ajassa paljon asioita
Maahanmuuttajat muistavat kaiken. Kun ihminen alkaa uudessa elämässään, uudessa maassa sopeutumaan, löytää hän taas tasapainon ja toimintakyvyn. Jotkut ihmiset sopeutuvat muutoksiin nopeasti ja toisilla voi kestää vuosia. Maahanmuuton myötä monet perusasiat muuttuvat, ja muutokset vaikuttavat elämän kaikkiin osa-alueisiin. Suomessa pitäisi kuulla asioita, jotta tulisi kokemus, että kuuluu Suomeen. Maailman kansat ovat erilaisia, eikä maahanmuuttajakansalla ole yhtä luonnetta.

On kiinnostava aihe pohtia miten muutokset vaikuttavat elämän kaikkiin osa-alueisiin, myös onnelliseen elämään. Yksinäisyyden kokemus on henkilökohtainen. Yksinäisyys on tunnetta tai kokemus läheisten ihmissuhteiden puuttumisesta, ettei ole tarpeeksi ihmissuhteita. Olemme kuitenkin yksilöllisiä siinä, milloin koemme yksinäisyyttä. Minä voin viettää pitkiäkin aikoja itsekseni. Minä saatan silti olla äärimmäisen tyytyväinen tilanteeseeni, kestää muutamia tunteja ilman toisen ihmisen seuraa, enkä koe itseäni yksinäiseksi lainkaan. Yksinolo voi olla positiivinen voimavara. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua oman itsensä ja ajatustensa kanssa. Mutta yksinäisiä on eri syistä. Muutokset muuttavat ihmistä, hänen arvojaan ja ajatuksiaan sekä mahdollisuuksia ylläpitää sosiaalisia suhteita. Esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle, työttömäksi jääminen, tai muu uusi kokemus, voi lisätä ulkopuolisuuden tunnetta.

Asioita, jotka synnyttävät iloa, luovat toivoa tulevaisuuteen

Ajatukset saa pois omasta yksinäisyydestä, kun osallistuu erilaisiin tapahtumiin. On olemassa monenlaisia kiinnostavia tapahtumia ja harrastuksia, joihin voit osallistua ja mieluinen harrastus tuottaa jo itsessään mielihyvää. On paljon erilaisia harrastuksia, joissa ihmiset voivat tutustua toisiinsa ja päästä eroon negatiivisista ajatuksista. On kuitenkin tärkeää kysyä: millaisen askeleen ihminen on valmis ottamaan?

Maahanmuuttajan elämän tavoitteena on saada tietoa ja kokemuksia. Kotoutumiseen tarvitaan sosiaalisia verkostoja.

Miten maahanmuuttajat saavat luotua sosiaalisia verkostoja Suomessa.
Tämä ei ole helppoa uudessa elämässä, vaikka tulevaisuus olisi hyvä. Maahanmuuttajat voivat olla mukana uusien toimintamuotojen kehittämiseksi tai tuoda uusia ideoita. Arki sujuu paremmin, kun auttaa ja saa tukea muilta, joskus se on vain leppoisaa jutustelua. Sosiaaliset suhteemme ovat vaalimisen arvoisia, mutta sosiaalisiin suhteisiin voi liittyä myös haasteita. Yksi näistä haasteista voi olla löytää harrastus.

Sosiaalinen elämä vastaa tarpeisiimme. Sosiaalinen verkosto voi muodostua esimerkiksi ystävistä, tuttavista, perheestä, opiskeluystävistä tai saman harrastuksen kautta ihmisistä. Saamme energiaa ja hyvää oloa sosiaalisista suhteistamme. Ryhmätoiminnan merkitys on siinä, että ryhmätoiminnassa maahanmuuttajat saavat tukea toisilta, jotka käyvät läpi samanlaisia elämänkokemuksia. Sieltä saa myös ideoita ja uutta toimintaa – kenties palvelumallia hyvinvointiin ja kehittämiseen.

Toiminnasta voi löytää käyttökelpoisia hyvinvoinnin edistämisen tapoja heille itselleen. Hetkiä, jolloin jaetaan muistoja menneisyydestä omasta kotimaastaan. Maahanmuuttajat pääsevät kertomaan kokemuksiaan ja mitä osaamista kaipaavat lisää, jotta elämä olisi elämisen arvoista uudessa kotimaassa ja kaupungissa.
Nostaisimme esiin uusia ideoita ja keinoja, jotta arkea voitaisiin helpottaa kaikille maahanmuuttajille. Asioita, jotka synnyttävät iloa, luovat toivoa tulevaisuuteen.

Kirjoittaja: Yousra Alasaad

Osallisuutta vai näennäisosallisuutta?

Kuka määrittelee osallisuuden oikeaksi, näennäiseksi, tarpeelliseksi, tarpeettomaksi, riittäväksi tai riittämättömäksi? Onko oikein määritellä osallisuutta ylhäältä alas tai ulkoapäin katsottuna? Onko näennäinen osallisuus tai tokenismi ulkoapäin määriteltynä myös jollain tasolla rodullistamista? Voiko tokenismiä myös käyttää verhoiltuna vähättelyn keinona?

Nämä ovat sellaisia kysymyksiä, jonka kanssa kamppailin edellisellä viikolla. Olen ollut ja yhä olen monen järjestön toiminnassa mukana, ja roolini ovat vaihdelleet sosiaalipolitiikkavastaavasta, kokemusasiantuntijasta jopa varapuheenjohtajan asemaan ja Vuoden pakolainen -titteliin, jota seurasi vuoden edustustehtävät. En missään vaiheessa ole kokenut osallisuuttani eri tehtävissä näennäisenä tai tokenisminä. Minulta on kuitenkin kysytty, koinko vuoden pakolaisuuden tai kokemusasiantuntiijuuden tokenisminä.

En tarkastele mitään asemaa tai vuoden titteliä kritiikittä oli se sitten vuoden turkulainen tai vaikkapa vuoden pakolaisnainen. Mainitsinkin myös vuoden pakolaiset valitsevalle Suomen Pakolaisavulle sukupuolittuneesta tittelistä, mikä mielestäni jo todentaa, ettei se titteli itsessään vaadi minulta mitään tietyn kaavaista representaatiota. Päinvastoin minua jopa kannustettiin olemaan oma itseni ja sanottiin, että saan vapaasti kritisoida myös, jos siltä tuntuu. Koen, että olen saanut puhua totuuteni ja tullut kuulluksi, ottaen huomioon koronapandemian aiheuttamat kokoontumisvaikeudet ja muut henkilökohtaiset aikatauluesteet.

Ymmärrän täysin, että ulkoapäin katsottuna tämäkin titteli saattaa vaikuttaa joillekin tokenismiltä erityisesti, kun ei itse ole pakolainen, maahan muuttanut, ei itse kuuluu näkyvään vähemmistöön tai muuhun marginalisoituun ryhmään, joka joutuu kamppailemaan alustasta päästä puhumaan itseään koskevista ja itselleen tärkeistä asioista. Nytkin ympäri Suomea tehdään työtä pakolais- ja maahanmuuttoasioissa, päästämättä pakolaisia ja maahan muuttaneita ääneen. No, ainakin vältytään tokenismiltä vai mitä?

On helppoa nähdä, että oma paikka on ansaittua ja toisten kova työ ja osallisuus on annettu taustan ansiosta näennäisistä syistä. Osallisuutta pyritään myös kyllä edistämään näennäisesti, jolloin vähemmistöt nähdäänkin joidenkin silmissä sitten tokenpalkkauksina, tokenedustajina, tokenopiskelijoina, tokenpuhujina tai muuten vaan tokenihmisinä. Siksi koenkin tärkeäksi kysyä, missä kulkee se raja, jossa kritisoidaan valtarakenteita toivoen tilaa aidolle osallisuudelle ja tämän kritisoinnin käyttäminen rodullistamiseen? Kuka minä, sinä tai kukaan muukaan on sanomaan, mikä on kullekin sitä aitoa osallisuutta?

Tarkoitukseni on nostaa näitä kysymyksiä tapetille ja tarkastella niitä omasta näkökulmastani toivoen laajempaa keskustelua, sillä kun itse vastasin siihen, miten koin edustustehtävän, niin tokenismi ei ollut lainkaan osana omaa kokemustani. Tästä huolimatta koin, ettei kokemukseni täyttänyt välttämättä kysyjän näkemystä tai toivomaa vastausta.

Tokenismin tai näennäisosallisuuden tarkastelu kohdistuu usein näkyvään vähemmistöön, mikä mielestäni korostaa näkökulmaa mitä pitää myös nostaa: Voiko näkyvään vähemmistöön kuuluva vain olla oma itsensä ja määritellä oman osallisuudensa, ilman että he joutuisivat aina ulkoisen olemuksensa takia rodullistetuksi tai että sitä heidän osallisuuttansa määritellään heidän puolestansa? Miksi minun ja minun näköisieni tilan ottaminen on jollain tapaa jotain erityistä, miksi se ei voi olla yhtä tavanomaista, kuin kysyjän tilan ottaminen ja asema? Voiko pakolainen olla vain osaava ja siksi täällä samassa tilassa meidän kanssamme vai nähdäänkö pakolaisen olemassaolo jo jonkinlaisena protestina?

On erityisen tärkeää kysyä itse kokemusasiantuntijoilta, miten he kokevat tilanteen. Vieläkin tärkeämpää on hyväksyä heidän vastauksensa eikä puhua heidän yli, koska osallisuus on subjektiivista. Minun vastaukseni heijastavat vain minun kokemustani ja minun osallisuuttani, enkä voisi koskaan vastata universaalisella totuudella ja maalailla kaikille sopivia vastauksia, jotka soveltuisivat kuvastamaan kaikkien kokemusta.

Kirjoittaja: Sara Al Husaini, hankesihteeri Osallisena -hanke, Uudenmaan ELY-keskus

Osallisuus minun näkökulmastani: Hasan Al Hussein

How have you got your voice heard in the Finnish society? Has there been times or occasions when you feel that you haven’t been heard? 

Initially, I would like to thank you for offering me this opportunity to share my journey in Finnish society with people. I wanted the project, and I loved to be part of it. When I arrived in Finland, I lived in Rovaniemi for two months. Then, they created a new housing center in Kemijärvi and told me to move to the continues residing place. I lived there for a year, and I have learned a lot about Finland’s culture, society, and the law. Although I felt that my voice was a bit audible, there were still difficulties that I personally faced, such as the lack of information we received from the social workers since they were new employed and did not have the experience. Also, I didn’t have the chance to study or work due to the lack of resources in Kemijärvi. So, I decided to learn Finnish and English by myself through the internet.  

I moved to Helsinki at the beginning of 2017, which was the first job I found in Finland. I have been working since that time, and besides my work, I decided to go to school to learn and improve the Finnish language. In 2019, I decided to continue my education, so I started my bachelor’s degree in the International Business program at Arcada university of applied sciences. Besides studying, working full time is not an easy process to go through, but the support that I have been getting from my friends, teachers, and managers helped me a lot when I was feeling exhausted, so these kinds of moments when I felt my voice has heard in Finland.  

How are your goals and dreams supported? Have there been times when you feel that you haven’t gotten support? 

Although we come from different backgrounds, we are individuals, and everyone has goals and dreams want to achieve someday, just like Finnish people. School supported my goals and objectives when it let me study. Also, some companies offered me a job to work, and unprofitable organizations provided me opportunities to learn something new or work as a volunteer. On the other hand, there have been times when I did not get any support, especially from the immigration service, when still I am suffering from not obtaining a residence permit in Finland for about seven years now. Due to the same reason that I am still an asylum seeker processing, usually, many things are affected so badly in my situational life. For instance, the hosting companies did not allow me to rent an apartment even though I have a permanent job. 

What kind of things make you feel that you are part of Finnish society? What kind of things affect that feeling? 

When I got treated on the same level as Finns, not as a foreigner living in Finland, I felt a part of the Finnish society. In my opinion, if foreigners would not have the same rights and duties as same as Finns, they would never feel as if they were part of the Finnish society. Therefore, I think everyone has to take part in the responsibility, including state institutions, civil society organizations, companies, Finns, and foreigners, in order to have a more homogeneous society in the future.  

What kind of things make you feel that you are not welcomed or that you are not a part of Finnish society? 

Of course, I would say the racist attitudes that I have faced privately or even publicly made me feel unwelcome here. But racism exists in every society around the world, so I used to adapt to these kinds of situations and not let it affects me anymore. In addition, the most hurt me that t when I got judged by ”strangers” people based on my hair color or background, especially when I have heard many times that I came here to take Finn’s money while I am sitting home, and this is a very wrong idea. Because I have been working for over five years in Finland, and even during my studies, I kept working full time and didn’t get any support from Kela or social support. In my opinion, if we want to have a better future, we have to accept each other. Finn people have to accept the idea that Finland will continue to grow and prosper faster with foreigners. We are productive here.  

Toukokuun blogiteksti: Amir Abdelamir – Koululaitokselle isommat hartiat vastaamaan moninaisiin haasteisiin osallisuuden parissa

Ihmisen perustarpeisiin kuuluu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja, että on osa suurempaa yhteisöä. Kuuluminen yhteisöön ja siinä toimiminen kulkee usein käsi kädessä kuulluksi tulemisen kanssa. Yksilö pääsee toimimaan ryhmässä, jossa tämä vuorovaikuttaa vertaistensa kanssa, yksilö pääsee kohtaamaan erilaisuutta, mutta myös samoja arvoja jakavia ihmisiä. Yksilö pääsee toimimaan aktiivisesti itselleen merkityksellisten asioiden parissa ja häntä myös tuetaan toiminnassa. Yksilö pääsee vaikuttamaan, niin omiin mahdollisuuksiin muovata omaa ympäristöä kuin muiden kanssa jaettavaa yhteiskuntaa.

Näin itse nykyään aktiivisena kansalaisena itseään pitävänä kiintiöpakolaistaustan omaavana korkeakouluopiskelijana näen yhden osallisuuden osa-alueen. Pohdin pitkään mistä lähtisin käsitettä purkamaan ja huomasin hyvin nopeasti itseni muistelemassa sellaisia ajanjaksoja elämässäni, jolloin en kokenut olevani osa yhteiskuntaa. Uskon että moni samankaltaisella taustalla kuin minulla on, kykenee samaistumaan kahden kulttuurin välillä seilailuun: olenko suomalainen, jotain muuta vai jotain siltä väliltä? Tähän vastaan toteamalla olevani turkulainen.

Lisää osallisuutta: Mielenterveys kuntoon

Yksinkertaista yhden reseptin ratkaisua osallisuuden lisäämiseen ei ole, sillä mikään ihmistoimintaa koskettava kysymys harvoin on helppo. Se vaatii resursseja ja panostuksia varhaisessa vaiheessa. Maahan saapuvien kohdalla tämä tarkoittaa tukitoimia, jotka aidosti ottavat huomioon ihmisten moninaisuuden ja kokemukset elämässä. Mikä sitten on sellainen yksi teema, joka näkyy ihmisen jokapäiväisessä elämässä? Mielenterveys. 2020-luvulla on sanomattakin selvää, että suomalaisessa yhteiskunnassa on herätty keskustelemaan laajasti mielenterveysongelmista. Stigma ja häpeän tunteet, jotka liittyvät rikkinäiseen mieleen ovat suuret ja nämä tulisi ottaa paremmin huomioon ihmisten tukipalveluissa. 

Heikosti toteutunut kotoutumisprosessi ja sen myötä suuri osattomuuden kokemus perheissä periytyy. Pakolaistaustaisten perheiden heikko luottamus yhteiskuntaan sekä heikko kiinnittyminen ympäröivään yhteisöön luo sukupolven yli kestävää osattomuutta, jota on hyvin vaikea purkaa.

Amir Strasbourgissa Euroopan parlamentin salissa, European Youth Event 2018

Tiedämme monen asian olevan periytyvää ja niin myös osallisuus. Jos lapset kasvavat ympäristössä, jossa koetaan ettei omaan asemaan ja omaan toimintaan voida vaikuttaa on hyvin todennäköistä, että osattomuuden tunne kasvaa ja kokemus yhteiskuntaan kuulumisesta on heikolla saralla. Syrjäytymisen riski on suuri ja on hyvin pienestä kiinni saako ihminen kiinni omasta elämästään. 

Ratkaisuna näihin haasteisiin näen tukipalvelut aina varhaiskasvatuksesta peruskouluun ja sitä seuraavalle ajalle. Suomalainen koulutusjärjestelmä on siitä kaunis instituutio, että se antaa mahdollisuuden ihmiselle taistella itselleen parempi asema, mikäli tämä niin haluaa. Helppoa se ei kuitenkaan ole. Uskon kuitenkin, että satsaamalla koulutukseen ja pitämällä huolta opetuksen laadusta ja sen kyvystä vastata yhteiskunnan moninaisiin haasteisiin ja erilaisiin tarpeisiin, voisi menestyksen ainekset olla koossa. Päästäisiin askeleen lähemmäksi yhteiskuntaa, jossa tausta ei ole enää merkittävin tekijä yhteenkuuluvuuden tunteen kokemisessa ja entistä useampi moninaisen taustan omaava voisi kokea itsensä kuulluksi.

Lisää resursseja ja osaamista koulutukseen

Tulevana kasvattajana ja opettajana huomaan jo opiskeluaikana kantavani suurta huolta lapsista ja nuorista sekä heidän tulevaisuudestaan. Erityisesti kannan huolta heistä, jotka saapuvat Suomeen alueilta, joista on jouduttu lähtemään pakon alla sodan tai muun vastaan henkeä uhkaavan uhan vuoksi. Huoleni kohdistuu niin omaan jaksamiseen, osaamiseen ja kykyyn tukea oppilaita sekä heidän vanhempiaan uudessa tilanteessa, jossa on sopeuduttava uuteen ympäristöön. 

Haluan kuitenkin pysyä optimistisena ja uskoa siihen, että Suomessa olisi vihdoin herätty tähän teemaan viimeistään tässä vaiheessa kun sota on Euroopassa eikä “jossain tuolla kaukana”. Haluan uskoa, että viranomaiset ja jokainen toimija, joka arkityössään näiden teemojen parissa toimii on ottanut aikaa ja kääntänyt katseen menneeseen ja todennut, että “tuo asia meni pieleen, pidetään huolta ettei vastaavaa enää jatkossa tapahdu”.

Viimeisenä haluaisin mainita, että jokainen perhe ja yksilö sen sisällä on erilainen ja jokaisella on hyvin erilainen kokemus ja ajatus asioiden tilasta yhteiskunnassa. Pidän itseäni onnekkaana, että olen päätynyt tähän missä olen nyt, mutta itsestäänselvyytenä en tule mitään saavuttamaani pitämään. Ihmiset ovat erilaisia ja suuri ihmisryhmä, kuten (kiintiö)pakolaistaustaiset Suomessa ovat hyvin moninainen joukko, jonka moninainen ääni ei tule vielä tarpeeksi kuuluviin.

Amir Abdelamir on opiskelija, joka on aiemmin vaikuttanut EYP – European Youth Parliament- nuorisojärjestössä ja nykyään toimii Jyväskylän yliopiston eri opiskelijaedustajan tehtävissä.